"Minä nukun kaikkialla, Maren", sanoi Petra.
"Hoh, niin sinä varmaankin vain luulet", sanoi Maren, jonka epäluulo kaikkea vastaan, mikä kantoi kaupungin nimeä, oli syvälle juurtunut.
Petra makasi katsellen tulen leimuelevaa heijastusta seinällä. Uusi öljytty seinä. Ikävä seinä. Hän muisti vanhoja harmaita seinäpapereita, joille keltaiset sadetahrat muodostivat kuvioita, kukon ja miehen, joka ratsasti katon harjalla. Ja reikää, jonka läpi raontäyte näkyi. Petra muisti varsin hyvin, että hän itse oli tehnyt sen nähdäkseen, mitä paperin alla oli – kauan, kauan sitten.
Ja äkkiä pieni ruskea pää pujahti peitteen alle. Peite hytkähteli ja sen alta kuului tukahdutettua nyyhkytystä.
* * * * *
"Ei, minä en tahdo sinua mukaan, Finn."
Petra seisoi sovitellen suksia jalkaansa heti päivällisen jälkeen.
"Se on hävytöntä. Rakset ovat jo suksissa. Katso vain", sanoi Finn innokkaasti.
"Sinä voit mennä Hermanin kanssa. Minä tahdon mennä yksin", sanoi Petra ja hiihti tiehensä.
"Petra on muuttunut niin tyttömäiseksi", sanoi Finn suutuksissaan
Hermanille. "Nyt hän tahtoo mennä yksin kuin täysikasvuinen ainakin."