Pappi tunnusteli hapuillen Petraa toisella kädellä ja piti toisella
Hermanista kiinni.
"Lapsi kultani. Rakas pikku Tunturihiiri", sanoi hän. Hän vapisi, eivätkä silmät enää nähneet mitään. Hän oli paljon vanhentunut.
"Voi isä, miten sinä olet käynyt – kauniiksi", sanoi Petra, mutta hänen äänensä ei ollut niin varma, että hän olisi uskaltanut sanoa sen enempää hetken aikaan.
Hän juoksi läpi talon – kaikki oli tarkastettava.
"Huonekalut ovat muuttuneet niin isoiksi minun mielestäni", sanoi hän Marenille, joka uskollisesti seurasi häntä eikä voinut katsella häntä kyllikseen.
"Niin, näetkös, pappilan suojathan olivat avarammat. Mutta näitä voikin paljon paremmin pitää puhtaina", sanoi Maren.
Petra seisoi pienen ullakkohuoneensa ikkunan luona ja riisuutui. Puiden latvojen takaa hän näki pappilan valot. Hän seisoi kauan katsellen niitä.
"Paikkoja ikävöi melkein enemmän kuin ihmisiä", huokasi hän ja veti uutimen alas.
Hän heräsi siihen, että Maren laski halkosylyksen jymisten lattialle ja alkoi panna puita uuniin.
"Niin hyvin kai sinä et ole nukkunut, sitten kun menit kaupunkiin?" kysyi hän.