Sen ympärillä ruoho oli viheriäistä ja tiheää ja mehukasta, silloinkin kun nurmikko muualla oli aivan auringon polttamaa.
Hyönteiset lentelivät ja koskettivat heikoin napsahduksin lammen pintaa muodostaen pyörylöitä veteen. Näytti siltä, kuin olisi sadepisaroita putoillut siihen. Sudenkorennot kiitivät edestakaisin ruohojen ja kortteiden lomitse, ensin nopeasti yhteen suuntaan, -sitten ne tekivät kokokäännöksen ja kiitivät yhtä kiireesti toiseen suuntaan.
Pohjassa oli ruohoa, joka oli sammalen näköistä, lyhyttä, tiheää ja ruskeanviheriäistä. Se oli aivan lähellä pintaa. Mutta eräässä kohden lampi oli musta ja kiiltävän silkin näköinen, siinä, missä se oli syvin, muutamat sanoivat pohjaton.
Nurmikolla istui kaksi ihmistä.
Yksi siinä vain oikeastaan istui. Hän oli pieni ja vanha, ja hänen viheriänharmaa tukkansa oli kireästi vedetty pitkin päätä ja ohuet letit kierretty pieneksi pähkinäksi niskaan.
Hänen litteällä nenällään riippuivat papin vanhat hopeasankaiset lasit, joissa sekä kehykset että sangat olivat korjatut mustalla pumpulilangalla. Ne olivat ikäänkuin jääneet riippumaan aivan nenän päähän, ylemmäksi ne eivät olleet ottaneet pysähtyäkseen.
Sylissä hänellä oli kirje, ja rosoinen, punainen etusormi, jonka päässä oli pahka ja mahdollisimman pieni kynsi, siirtyi hitaasti sanasta sanaan.
Erään sanan kohdalla se viipyi kauan.
Silloin pujahti sen käsivarren alle, joka piteli kirjettä, ruskea pieni pää, jonka ympäri kaksi paksua lettiä oli kierretty siten, että ne yhtyivät niskassa samassa paikassa, missä alkoivatkin. Pieni ruskea sormi ilmestyi punaisen rinnalle ja osoitti samaa sanaa.
"Siinä seisoo monivuotinen, Maren. Mo-ni-vuo-ti-nen. Ja sitten siinä seisoo kokemus. Se merkitsee kaikki mitä olen oppinut, sen kai ymmärrät", sanoi lämmin nuori ääni. Lettipää kääntyi vanhoihin kasvoihin päin ja nauroi harmaine, iloisine silmineen ja leveine, valkoisine hampaineen, jotka loistivat mustalaisruskeissa kasvoissa.