Petra käänsi taas kasvonsa näkyviin ja hymyili hiukan hämillään, silmät vielä kosteina.
"Minä unohdan sen enimmäkseen. Mutta aina, kun tulen sitä ajatelleeksi, tuntuu niin pahalta."
Syntyi pitkä vaitiolo.
Borting olisi kovin mielellään sanonut jotain, joka olisi saanut Petran hymyilemään, mutta hän ei keksinyt mitään. Kaikki sanat tuntuivat niin kömpelöiltä. Hän istui katsellen Petraa syrjästä – hänen täytyi lopulta hymyillä – tuo sivukuva oli niin herttaisen ruma. Petra oli taas painanut nenänsä aivan litteäksi ikkunaa vasten.
Äkkiä hän taas käänsi sen Bortingiin päin – koko kasvot olivat suurena hymynä.
"Minusta on niin ihanaa, että voimme unohtaa. Toisinaan."
Hän nousi seisomaan, oikoi käsivarsiaan ja meni vaunun poikki toisen ikkunan luo. He olivat nyt kahden vaunussa. Petra seisoi katsellen kuusimetsää, joka kasvoi tiheänä ja vihreänä aivan likellä. Ja äkkiä hän alkoi hyräillä. Ensin hiljaa, sitten hän unohti ympäristönsä ja lauloi kovemmin.
Borting kuunteli hartaasti.
"Teillä on harvinaisen kaunis ääni", sanoi hän ihastuneena, kun Petra lopetti.
Petra kääntyi häneen päin.