"Niin on", sanoi hän tyynesti.
Borting katsahti häneen – ällistyneenä – mutta alkoi sitten nauraa.
"Kylläpä te olette omituinen. Niin on, sanotte te, aivan kuin minä olisin sanonut teille: 'teillä on musta tahra nenällänne' – se teillä muuten onkin – sensijaan että nyt sanoin teille parasta, mitä ihmiselle voi sanoa."
"Laulatteko te?"
Petran silmät loistivat.
"Koska tiedätte, että se on parasta?"
"Kyllä minä laulankin. Mutta eniten soitan viulua."
"Kertokaa."
Ja Petra istuutui häntä vastapäätä kasvot loistaen ikäänkuin sisältäpäin.
Ja Borting kertoi länsirannikon kaupungissa sijaitsevasta kodistaan, jossa musiikki oli jokapäiväisenä leipänä hänelle ja äidille ja isälle. Äidistä, josta piti tulla laulajatar, mutta joka luopui siitä mennäkseen naimisiin isän kanssa. Ulkomaanmatkasta, jonka hän oli tehnyt isän ja äidin kanssa ja jolloin hän oli kuullut kaikki suuret oopperat. Kertoi näistä. Hyräili säveliä.