Äkkiä hän keskeytti ja katsoi Petraan.
"Tiedättekö, te kuuntelette silmillänne, te."
"Se kai johtuu siitä, että olen kuunnellut isää. Sillä hän on niin oppinut, että kyllä saa käyttää sekä silmiä että korvia että mitä vain on, jos tahtoo ymmärtää kaiken. Kertokaa enemmän."
Hän ei tiennyt, että pani kätensä Bortingin käsivarrelle. Hän ei nähnyt, ettei nuorukainen voinut irroittaa silmiään hänen nuorista hehkuvista kasvoistaan. Hän imi vain sanat itseensä.
Asemat lensivät heidän ohitseen.
Terävä, pitkä vihellys. Ja sitten tulivat Oslon rumien, harmaiden vuokrakasarmien takasivut näkyviin kummallakin puolella – tiheämpään ja tiheämpään.
"Kaupunki", huusi Petra pelästyneenä. Hän hyppäsi seisomaan penkille ja heitti leivoslaatikon ja käsilaukun matkatoverinsa syliin.
"Onko joku sukulainen teitä vastassa, vai autanko minä teitä kantamaan tavaroita?" kysyi Borting.
"Minä en mene sukulaisten luo. Minä olen saanut paikan – helpon ja miellyttävän paikan kahden vanhuksen luona Parkveienin varrella. Mutta jos te tahdotte auttaa minua kantamaan tavaroita, niin säästyy minulta se raha, joka menisi kantajalle", sanoi Petra hyvillään.
Borting auttoi häntä hankkimalla ajurin ja seisoi hänen luonaan, sillä aikaa kun mies haki ison matkakirstun.