"Voisimmeko – voisimmeko ehkä joskus mennä kuuntelemaan musiikkia yhdessä?" kysyi Borting hiukan hämillään.
"Voisimme kyllä", sanoi Petra ja ojensi hänelle kätensä kiitokseksi ja jäähyväisiksi. Mutta kun hän seisoi siinä ja näki tuon pienen olennon istuvan yksin matkalaukkujensa keskellä lähteäkseen helppoon ja miellyttävään toimeen kahden vanhuksen luo, tunsi hän itsensä mieheksi ja suojelijaksi. Sillä hän oli niin nuori eikä hänen sydämensä vielä ollut sanonut ensi sanaansa.
"Eikö minun pitäisi tulla mukaan valvomaan, että tulette hyvin perille?" kysyi hän.
Petra nauroi että kaikui.
"Valvomaan minua? Ei, ellen minä olisi valvonut sekä itseäni että muita, olisivat pappilassa asiat kyllä olleet huonolla kannalla", sanoi hän.
Ja niin vaunut vierivät pois.
Pieni ruskea käsi pisti esiin ja huiskutti taaksepäin. Borting seisoi ja katseli sen jälkeen, kun se jo kauan sitten oli täydessä toimessa vaunujen pohjalla sitomassa uuden kenkäparin nauhoja.
Ajuri pysähtyi Parkveienillä.
"Jos tahdotte kantaa sisään matkakirstun, niin minä sillä aikaa pitelen hevosta", sanoi Petra. "Minulla on paikka täällä – helppo ja miellyttävä paikka", kertoi hän.
"Kyllä se seisoo pitelemättäkin, neiti. Hyvä on, minä kannan sisään sen."