Per Bortingin kasvoille ilmestyi hymy, mutta samassa hänen mieleensä juolahti saksalainen runo – siinä sanottiin jotain, että Gott pitäisi erhalten niin hold und rein und –
"Teidän pitää tulla mukaan puutarhaan", sanoi Petra innokkaasti ja veti häntä hihasta. "Hän sanoi, ettei ollut sopivaa, että me seisoimme kadulla ja puhelimme."
"Tokkohan tämä hänestä oikeastaan olisi parempaa."
Mutta hän astui kuitenkin pari askelta portista sisäänpäin – ei päästänyt irti Petran kättä.
"Ettekö salli – neiti Felber, ettekö salli, että minä hiukan huolehdin teistä", sanoi hän äkkiä, ja hänen äänessään ja silmissään leimahti nuori lämpö.
Rehellinen, kirkas silmäpari antoi hänelle vastauksen.
"Kyllä, hirveän kernaasti. Tehän olette minun paras ystäväni, niinkuin tiedätte. Mikä hätä minulla on. Nyt sekä te että kandidaatti Veyer olette ystäviäni, ja viikon kuluttua tulevat molemmat pojatkin."
Hän päästi äkkiä Petran käden. Hänen kasvonsa synkkenivät.
"Kun teillä on Vilhelm Veyer, tarvitsette tuskin minua", sanoi hän jäykästi, "hänhän on numero yksi kaikkien naisten silmissä."
"Minä en ole numeroinut teitä", sanoi Petra. "Mutta teidäthän minä paremmin tunnen. Ja teidän kanssanne paraiten voin puhua kaikesta. Ja sitten minä melkein tiedän, minkälaista kaikki on teidän kodissanne – kertomuksienne mukaan. Ja te, te tunnette joka sopen meidän pappilassa."