Maaherra tahtoi aina välttämättä laahautua pöytään, "sillä kun ei ole varsinaisesti sairas, pitää syödä pöydässä kuin säädyllinen ihminen" – mutta kun hän sitten vihdoinkin oli istuutunut paikalleen, ei hän tavallisesti voinut syödä mitään.
Petra tuli takaisin tuoden ohuita voileipiä, joista kuori oli leikattu pois. Maaherra katseli niitä.
"Te varmaankin luulette, että minusta on tullut aivan pikkulapsi", sanoi hän hiukan loukkaantuneena.
"Monet syövät mieluimmin kuoretonta ruokaa", selitti Petra. Ja maaherra söi enemmän kuin oli syönyt pitkiin aikoihin.
Kun he olivat taluttaneet hänet makuuhuoneeseen ja saaneet hänet asetetuksi sängynlaidalle, saattoi rouva Petran ovelle.
"Kiitos, neiti Felber", sanoi hän ystävällisemmin kuin Petra koskaan oli kuullut hänen puhuvan.
"Ei kestä", sanoi Petra hämillään ja niiasi – se tuli niin aivan odottamatta.
"Ja jos Vilhelm telefonoi konserttilipuista, niin sanokaa, etten millään ehdolla tahdo jättää Tuesenia."
"Voi, menisitte vain."
Petra laski kätensä hänen käsivarrelleen.