Maaherratar katsahti häneen lasiensa yli – hänen huulilleen ilmestyi jotain hymyn tapaista.
"Niin, niin. No laittakaa sitten olutjuustoa, koska niin välttämättä tahdotte", sanoi maaherra kiukkuisesti.
Petra katosi kiireimmiten.
"Mukava pikku tyttö, Letta", sanoi maaherra.
"Hänellä on epäilemättä hyvät puolensa", vastasi maaherratar, mutta muisti samassa eilisaamuisen keskustelunsa Petran kanssa keittiössä – ja hymyili todella. "Minä tarkoitan, hän on varmaankin kiltti kaikkine omituisuuksineen", korjasi hän.
Petra tuli sisään kantaen höyryävää kannua ja kahta kuppia ja asetti toisen rouvan eteen. Tämä teki torjuvan kädenliikkeen. Maaherra vei vapisevin käsin teelusikan suuhunsa.
"Kas. Todellakin hyvää. Se ei ollut mikään hullu keksintö, pienokainen."
Hän joi vähän kerrallaan, mutta usein.
"Maistakaa tekin", kehoitti Petra. "Te tulette tavattoman lihavaksi siitä. Ja sitten voisin ehkä tuoda voileipiä tänne, niin ei maah – ei meidän tarvitsisi mennä ruokasaliin syömään illallista."
Petra iski silmää maaherrattarelle – hän nyökäytti päätään ja ojensi
Petralle kätensä.