Hän yritti vielä kerran – sitten hän lakkasi yrittämästä. Hetken kuluttua hän taas katsoi kirjaan – ja sitten Petraan.
"Leikatkaa te kuitenkin, te pieni. Te istutte ehkä sopivammassa asennossa. – Noin, kiitos vain. Onnistuihan se."
Maaherra vetäisi tuolinsa hiukan lähemmäksi lamppua, joka räikeästi valaisi hänen kasvojaan. Ne olivat käyneet laihemmiksi, valkeammiksi, terävämmiksi jo vain sinä aikana, jolloin Petra oli ollut siellä, ajatteli tämä itsekseen. Hänen katseensa siirtyi maaherrasta maaherrattareen. Kutomatyö oli vaipunut alas syliin, Letta rouva katsoa tuijotti miehensä kasvoihin, ikäänkuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa. Ja kalpeihin, välinpitämättömiin piirteisiin hiipi jotain – tuskan ja neuvottoman avuttomuuden ilme, joka teki ne pehmeiksi. Hän istui aivan hiljaa ja katseli, miten maaherran pää vaipui taaksepäin tyynyjen varaan ja miten hänen joka kerta täytyi ponnistaa voimiansa kohottaakseen sitä, kun hän jälleen tahtoi lukea. Harmaille, teräville silmille laskeutui ikäänkuin harso. Sitten hän kumarsi päänsä alas ja tarttui taas työhön – kutoi, kutoi, kutoi kuten ennenkin. Vain vielä hermostuneemmin.
Petra katseli häntä – pari raskasta pisaraa tippui kutomatyölle, mutta hän ei liikahtanut.
Petra nousi, haki jakkaran ja työnsi sen maaherrattaren jalkojen alle.
Hän ei huomannut sitä, ei sanonut mitään.
"Huh. Kylmä täällä lisäksi on. En ymmärrä minkälaiseksi tämä ilmastokin on muuttunut", riiteli maaherra, "pitäisi oikeastaan nyt vielä olla vähän kesäistä".
"Ehkä minä laittaisin jotain lämmintä?" ehdotti Petra innokkaasti. "Ehkä olutjuustoa? Isoisä joi usein olutjuustoa, kun hän oli – oli nuori", sammalsi hän vihdoin hämillään.
Maaherra käänsi päätään ja katsoi häneen. Kauan.
"Vai tunsitte te isoisänne jo silloin, kun hän oli nuori", sanoi hän suu hiukan irvissä. "Olutjuustoa? Ei kiitos. Teidän isoisänne oli sairas. Minä en ole sairas."
"Isä juo myöskin olutjuustoa, kun hän – kun on hyvin kylmä. Monet terveet juovat olutjuustoa", intti Petra.