"Niin, laulu on kaunista", sanoi Jenny, "minä kuulin erään laulavan Dovrehallenissa, kun täällä muutamana iltana olin siellä serkkuni kanssa, ja hän lauloi niin ihmeen kauniisti, että voi sentään, ja hieno hän oli, paljaskaulainen ja niin poispäin. Jos teistä vain voisi tulla sellainen kuin hän!"
"Niin, jos minusta voisi tulla sellainen", sanoi Petra – hän istui vaipuneena tulevaisuudenunelmiin.
* * * * *
Syyssade oli alkanut oikein toden teolla. Kostea sumu nousi vuonolta.
Kaupunki oli kuin käärittynä harmaaseen villaan.
Tänäänkin satoi rankasti.
Vihreä lampunvarjostin jätti huoneen yläosan pimeään. Suuresta koksiuunista kuului hiljaista rapinaa ja suhinaa.
Petra istui lämmöstä punoittavin poskin kirjansa ääressä, mutta maaherra painautui kokoon ja värisi skotlantilaisen pleedin alla, joka peitti hänen hartioitaan. Letta rouva kutoi ja kutoi. Maaherralla oli polvillaan paperiveitsi ja kirja, jonka lehdet eivät olleet auki leikatut. Hänen laiha valkea kätensä painoi turhaan veistä paperia vasten – se oli aivan voimaton, ei kyennyt leikkaamaan.
"Eikö ole hemmetin harmillista", sanoi hän kiukkuisesti. "Ennen maailmassa paperi oli ohutta ja kevyttä kuin höyhen. Kaikki huonontuu. Nythän se on kuin punttinahkaa, niin raskasta ja sitkeätä. Eihän siihen saa veistäkään pystymään."
"Koetanko minä?" kysyi Petra.
"Mitä joutavia. Osaatteko te paremmin?" sanoi hän.