"Ss. Vastatkaa minulle, te pieni. Te olette rehellinen. Pitääkö minun kuolla nyt – pian?"
"Kyllä. Kai teidän pitää", vastasi Petra tyynesti ja selvästi.
"Ei, ei suinkaan, Tuesen", sanoi rouva kiireesti – ja katsoi aivan onnettomana Petraan.
Maaherra loikoi hetken ääneti.
"Luuletko, että se siitä paranee, jos en minä sitä tiedä", sanoi hän sitten hiukan ivallisesti. Mutta ääni oli heikko ja katkonainen.
"Laulakaa minulle joku laulu", sanoi hän hetken kuluttua.
Letta rouva istui ja piteli hänen kättään.
Petra ja Vilhelm Veyer seisoivat sängyn jalkapäässä, kalpeina ja vakavina. Petra oli vaistomaisesti tarttunut Veyerin käsivarteen. Hän loi kysyvän katseen Letta rouvaan, kun maaherra pyysi laulua. Rouva huokasi. "Mitä minä laulaisin?" sanoi Petra hiljaa Vilhelm Veyerille.
"Nach Frankreich zogen zwei Grenadier, on enon mielilaulu", kuiskasi Veyer, "mutta minä en ole varma, eikö hän tarkoita virttä. Hän on niin arka puhumaan sellaisista asioista."
Petra nyökäytti päätään.