"Hän elää varmaankin vain muutaman päivän enää", sanoi Petra ajatukset toisaalla. "Veyer on ollut meillä yötä ja tänään hän muuttaa meille, sillä hän ei tahdo sairaanhoitajatarta, ja se on minusta järkevää, sillä ei kukaan outo, joka ei ole tottunut potilaaseen, voi tietää, mitä potilas kulloinkin juuri tarkoittaa. Isoisä kysyi kaiken aikaa, eikö höyrylaiva voinut kulkea muualle kuin sinne, missä hän makasi, ja he luulivat, että hän houraili. Mutta minä ymmärsin heti, ettei hän sietänyt kuulla, miten salin iso kello tikitti – vain siksi, että minä paraiten tunsin isoisän. Ja hän sanoo myöskin joskus kummallisia asioita, kun hän ei muista."
"Hyvä, että minä jo tunnen teidän puhetapanne siksi hyvin, että voin eroittaa, mikä hän kulloinkin on kysymyksessä", vastasi Per Borting. "Sehän oli kovin surullista. Mutta voitte kai te kuitenkin tulla konserttiin?"
"Täytyyhän minun melkein, kun hän on minun ystävättäreni, eikö teistäkin? Ja isä sanoo aina, etteivät ihmiset koskaan tarvitse niin paljon rohkaisua kuin silloin, kun heille on sattunut jotain surullista. Etenkin musiikkia. Niin että kyllä kai minä tarvitsen sen konsertin. Mutta jos hän pyytää minua jäämään kotiin laulamaan, niin minun täytyy jäädä – rohkaistakseni häntä siis. Sillä hänelle minä tuskin voin antaa huuliharppua."
"Huuliharppua?" kysyi Per Borting kauhistuneena.
"Niin. Sen isä sai. Minä olin isoisän luona, kun pikku veljeni kuoli, kauan sitten. Ja kun minä olin kotona hautajaisissa, puhui isä juuri noin musiikista. Silloin minä ostin huuliharpun ja kirjoitin, että hän voi käyttää sitä, kun hän oli eniten suruissaan. Ja silloin isä kirjoitti takaisin, että hän oli nauranut ensimmäisen kerran Leifin kuoleman jälkeen – niin että mitä hän oli sanonut musiikista, piti siis paikkansa."
"Oletteko aina ollut tuollainen?" kysyi Per Borting ilmeistä ihailua äänessään.
"Paljon pahempi", nauroi Petra. "Mutta uutinen? Sen te olette unohtanut."
"Minä olen kulkenut tässä ja koettanut arvailla, minkä vaikutuksen se mahtaa tehdä teihin", sanoi Borting ja katsoi uteliaasti häneen. "Isä hakee papiksi teidän kotipitäjäänne."
Petra pysähtyi ja tuijotti Per Bortingiin omituisen näköisenä.
"Hakeeko teidän isänne meidän virkaamme?"