"Teidän pitää muistaa, että Petra nyt on täysikasvuinen neiti", nuhteli pappi.
"Täysikasvuinen? Hänkö?" sanoi Finn niin loukkaavan veljellisellä äänellä kuin suinkin voi.
Finn kannatti aina Ulfia. Mutta hän lyyhistyi kokoon ja kävi noloksi ja pieneksi, kun Herman – joka oli suuri ja merkillinen henkilö, jolla oli tupsulakki ja omia rahoja, jommoisia annettiin, kun joku oli osoittanut erityisesti harrastavansa historiaa, ja joka koulussa opetti poikia, niin suuria kuin Finn itse – hyvin vakavasti sanoi:
"Kun meillä on yksi ainoa sisko, niin meidän toki pitää olla hyviä hänelle, niin kauan kuin saamme olla yhdessä."
Pappi nyökäytti päätään. Molemmat toiset olivat nolon näköisiä. Ja
Petra nosti nenänsä korkealle.
He menivät oikopäätä illallispöytään. Pappi luki pöytärukouksen, ja puuro syötiin hiljaisuuden vallitessa. "Vasta kun karkein työ on suoritettu, alamme me puhella pappilassa, sillä me olemme aina niin kauhean nälissämme." Niin oli Petran tapana kuvailla jokapäiväistä elämäänsä.
Pappi meni makuuhuoneeseensa heti illallisen jälkeen. Eihän hän enää voinut lukea, sitten kun silmien oli käynyt näin huonosti, ja toimettomana istuminen oli niin tukalaa.
"Lukisinko minä sinulle jotain, isä?" kysyi Petra. "Minä olen saanut tohtorilta lainaksi sikamaisen hauskan kirjan. Se on täpösen täynnä murhia."
"Sinä pysyt kaltaisenasi, sinä Tunturihiiri, kuinka suureksi ja täysikasvuiseksi tulletkin", hymyili pappi. "Ajatteleppas, minä luulen, että annan etusijan hyvälle, rauhalliselle vuoteelleni – murhista huolimatta."
"Saanko minä sitten lainata sen? Ei, minä", huusivat Ulf ja Finn yhteen ääneen.