Hän jätti polun ja hyökkäsi läpi pensaiden ja vesakkojen, kiiti täyttä laukkaa niityn poikki, hyppäsi yli aidan, putosi päistikkaa ojaan, kämpi ylös taas ja seisoi maantiellä, juuri kun molemmat pienet ruskeat hevoset tulivat juosten rattaat jäljessään.
Petra hyppäsi kesken vauhtia astuimelle ja jäi makaamaan vatsalleen neljän jalkaparin poikki.
"Huh sitä Tunturihiirtä. Aina hänen pitää keksiä jotain", sanoi Finn. Pienenä ja ruskeana ja tanakkana Finn istui istuimellaan, ja harmi kuvastui hänen suurissa silmissään, jotka olivat niin siniset kuin ruiskukat pellolla.
"Se oli tosi sana. Aina hänen pitää keksiä jotain", nauroi Ulf, joka istui Finnin rinnalla. Hän oli pitkä ja harteva, ja hänellä oli samanlaiset silmät kuin Finnillä, mutta hän oli vaalea ja hänellä oli kesakoita kasvoissa.
Herman piti ohjaksia. Hän oli kalpea ja ruskea, kasvot olivat kapeat ja silmät kuin Petran, paitsi että Petran silmät olivat ikäänkuin täynnä auringon välkettä ja Hermanin taas hiljaiset ja totiset. Hänen vieressään istui laiha mies, kumarassa, pehmeä musta hattu syvään painettuna vihreän silmivarjostimen ja pyöreäksi leikatun harmaan parran yli. Se oli pappi.
Hän ojensi kalpean, luisevan käden Petraa kohti ja silitti hänen poskeaan. – Petra oli kämpinyt ylös ja istui poikkipäin Ulfin ja Finnin polvilla, molemmat kömpelöt pojankenkiin puetut jalkansa rattaiden ulkopuolella.
Petra hymyili puoleksi onnellisena, puoleksi hämillään – tapahtui niin harvoin, että papin kädet ja sanat ehtivät perille, vaikka hänen silmänsä usein sanoivat niiden olevan tiellä. Hän arasteli hyväilemistä.
Pieni mustanruskea, luja käsi silitti nopeasti valkean käden selkäpuolta.
"Miltä sinusta tuntuu, isä? Eikö ollut ihanaa, kun pääsit ulos ajelemaan? Ja ajattele, nyt tuskin enää tuulee, – sinä inhottava poika!"
Lämmin, hellä ääni muuttui äkkiä raivon huudoksi, sillä Ulf oli vetänyt polvet erilleen toisistaan, ja niin istui Petra kaksinkerroin rattaiden pohjalla, pää ja jalat ilmassa.