Maren riensi juoksujalkaa koivikon läpi, mutta tullessaan pihaveräjälle hän kuuli rattaiden ratinaa tieltä ja lisäsi vauhtiaan vieläkin enemmän. Hän ponnisteli pihan poikki niin pitkin askelin, että oli melkein vatsallaan maata vasten.
Hän syöksyi isoon keittiöön, jonka seinillä kiilsi vanhoja vankkoja kupariastioita, jotka rouva oli tuonut mukanaan kotoaan, ja ohuita kuhmuisia läkkikaluja, jotka olivat kuuluneet papin vaatimattomiin myötäjäisiin – sytytti tulen keittiön uuniin ja sukelsi kellariin hakeakseen kylmää voita ja kermaa illalliseksi.
Petra astuskeli hitaasti lehdon läpi. Hän pysähtyi vanhan ison riippukoivun alle, jonka tieltä polku niin sievästi väistyi. Hän tuijotti ylös tiheään vihreään lehvistöön, jossa saattoi huomata muutamia liian aikaisin kellastuneita lehtiä, ja haljenneeseen runkoon, joka oli valkea vain latvan puolelta. Ja äkkiä iloiset silmät kävivät vakaviksi ja kosteankiiltäviksi. "Äiti", kuiskasi nuori punainen suu aivan hiljaa.
Finn se oli keksinyt vanhalle koivulle nimen "äiti". Ehkä siksi, että se levitteli siipiään juuri kuin kana – valmistaakseen tilaa oikein monelle poikaselle, ajatteli Petra. Hän, Petra, ei puolestaan kuvitellut äitiä sellaiseksi.
Äiti oli jotain hienoa ja nuorta ja kaukaista. Jotain, jota ei koskaan, ei koskaan saanut tuntea. Jotain, jota kaipasi, aina kun oli paha olla.
Äiti, hän riippui isän työhuoneen seinällä kirjoituspöydän yläpuolella vihreän seppeleen ympäröimänä – hänen kasvonsa olivat hienot ja kapeat, ja suuret ja vakavat silmät hänellä oli, aivan kuin Hermanilla. Siitä kuvasta saattoi ikäänkuin nähdä, että äiti oli kuollut.
Silmistä sen saattoi nähdä.
Petra muisti, miten omituiseksi isä oli käynyt, kun he kerran leikillään olivat pukeutuneet mikä miksikin ja Herman tuli sisään valkea huivi päässään. Isä ei ollut sanonut mitään, mutta hän oli katsonut niin pitkään Hermaniin, ja sitten hän oli ottanut hattunsa ja mennyt ulos. Ja sitten Maren oli tullut ja torunut ja sanonut, että he olivat pahoja ja sydämettömiä kakaroita, jotka eivät antaneet papin unohtaa suruaan.
Ja kun isä sitten taas tuli sisään, oli hän –
Petra käänsi äkkiä päätään ja kuunteli. Aivan oikein, siellä rattaat tulivat ratisten tiellä.