"Nythän kaikki on kääntynyt hyvään päin, Tunturihiiri", sanoi Maren juhlallisesti ja silitteli Petran päätä, niin että hiukset tarttuivat hänen rosoiseen käteensä ja Petrasta tuntui, kuin olisi häntä tukistettu. "Nyt sinun vain pitäisi ylistää Herraa ja kaikkia hänen teitään. Mutta minä olen jo sanonut mitä ajattelen, että olisi parempi, jos sinä itse hoitaisit taloa ja isääsi ja pääsisit minusta, vanhasta hylystä."
Petra oli jo taas noussut istumaan ja ravisteli Marenia, niin että silmälasit hypähtelivät.
"Etkö sinä ehkä kuulu meihin? Etkö sinä ole riidellyt ja raadellut ja tehnyt työtä saadaksesi ihmisiä pojista ja minusta ja ollut meille sekä äitinä että melkein isänäkin koko elämämme ajan? Muuten sinä oikeastaan vasta nyt, sitten kun kaikki muuttui näin surulliseksi, olet tullut niin äärettömän kiltiksi, Maren", lisäsi Petra veitikkamaisesti.
"Ja miten luulet, että isä tulisi toimeen ilman sinua, Maren! Pitäähän hänellä olla joku, joka voi kuunnella häntä kauan kerrallaan haluamatta ulos juoksentelemaan. Ja joku, joka voi pitää häntä aisoissa, kun on kysymys rahoista ja muusta sellaisesta, jota hän ei ymmärrä. Ja tiedäthän sinä, että minun täytyy koettaa ansaita vähän rahoja. Onhan hirveän hyvä, että isällä on se pieni talo, jonka seurakunta on antanut hänelle – kyllä he ovat tavattoman hyviä, Maren, kun niiksi tulee, vaikka he ovat panneet kirkkohaaviin housunnappeja ja muuta – ja sittenhän sinä olet täällä, joka saat rahat riittämään kaikkeen, silloinkin kun niitä tuskin on ollenkaan. Ja Hermanhan on hirveän taitava, kun on opettajanakin, vaikka on vasta ylioppilas. Ja Ulf kun työskentelee verstaassa, hän kyllä tulee toimeen, kunnes pääsee teknilliseen kouluun. Mutta Finn, hän täyttää kohta kolmetoista, ja kun hän on suorittanut keskikoulututkinnon, pitää hänen mennä kaupunkiin kouluun, ja se käy kalliiksi. Sillä tiedäthän sinä, että Finn tahtoo tohtoriksi eikä miksikään muuksi. Hänelle minun siis pitää ansaita rahoja. Ymmärrätkö sen nyt viimeinkin, vai pitääkö minun jankata sitä sinulle vielä kahteenkymmeneen kertaan? Mutta jos hiiskut sanankaan siitä isälle tai kellekään muulle, ennen kuin saan paikan, niin varo nahkaasi, Maren! Kuulehan, siinä sanotaan 'palkka edellytysten ja ansioiden mukaan' – mitä sinä luulet, että minä saan, Maren?"
"Sinä saarnaat ihmisten päät pyörälle" – alkoi Maren.
Pim pam! Pim pim pam! katkaisi kiivas ja kiukkuinen ruokakello hiljaisuuden.
Maren hätkähti, vieritti Petran sylistään ja kämpi pystyyn nelinkontin.
"Jos mitä osaat, niin ainakin osaat saada ihmisen unohtamaan ajan. Sen sinä voit kirjoittaa niiden edellytysten joukkoon, joista puhuit", murisi hän.
Petra nauroi että kaikui.
"Te olette totta tosiaankin aivan samanlaiset, Maren, sinä ja Hellen ruokakello. Kiivaat ja kiukkuiset kumpikin. Mutta kumpikin tarkoitatte vain hyvää. Laittaudu matkaan sinä, minä löntystän perässä."