Minun on pakko tunnustaa Sinulle, Nessir, että minä tunsin salaista tuskaa kadottaessani Persian näkyvistäni ja joutuessani keskelle petollisia osmaneja. Mitä syvemmälle tunkeuduin näiden saastaisten ihmisten maahan, sitä saastaisemmaksi tunsin itsekin tulevani.
Isänmaani, perheeni, ystäväni muistuivat mieleeni. Hellyyteni heräsi. Omituinen levottomuus saattoi sisäisen hämminkini ylimmilleen ja pakotti minut oivaltamaan, että olin rauhani vahingoksi käynyt liian suureen yritykseen.
Mutta vaimoni tuottavat sentään sydämelleni vaikeimman huolen. En voi ajatella heitä murheen murtamatta sydäntäni.
Ei niin käsittäen, Nessir, että minä heitä rakastaisin: siinä suhteessa olen saavuttanut sellaisen tunteettomuuden, ettei minulla ole enää minkäänlaisia haluja. Siinä naisia vilisevässä palatsissa, missä olen elänyt, olen ehättänyt rakkauden edelle ja hävittänyt sen, sen itsensä avulla. Mutta kylmyydestänipä juuri syntyy salainen mustasukkaisuus, joka minua jäytää. Minä näen naislauman jätettynä melkein omaan huomaansa. Minulla on siitä vastaamassa vain alhaisia sieluja. Minun olisi vaivalloista tuntea varmuutta silloinkin jos orjani olisivat uskollisia: mitä sitten, elleivät he ole uskollisia? Millaisia surullisia uutisia voikaan siitä saapua minulle niihin kaukaisiin maihin, joihin lähden vaeltamaan? Se on vamma, jota ystäväni eivät osaa parantaa. Se on paikka, jonka surullisista salaisuuksista he eivät saa mitään tietää. Ja mitä he voisivatkaan tehdä? Enkö pitäisi tuhat kertaa parempana hämärän peittoon jäänyttä rankaisemattomuutta kuin kaikkien huomiota herättävää ojennusta? Minä talletan sydämeesi kaikki suruni, rakas Nessir: se on ainoa lohdutukseni nykyisessä tilassani.
Erserumissa, 10 p. toista Rebiab-kuuta v. 1711.
7. kirje.
Fatme kirjoittaa Usbekille Erserumiin.
Kaksi kuukautta sitten Sinä läksit, rakas Usbekini, mutta niin masentunut olen, etten ole vieläkään kyennyt saamaan sitä itselleni selväksi. Minä juoksen kautta koko palatsin, ikäänkuin Sinä olisit siellä vielä, enkä vain pääse erehdyksestäni. Mitä sitten pitäisi mielestäsi tekemän naisen, joka rakastaa Sinua, joka oli tottunut pitämään Sinua sylissään, jonka ainoana huolena oli todisteiden antaminen Sinulle hellyydestään ja joka oli vapaa syntyperänsä nojalla, mutta orja rakkautensa väkevyyden takia?
Kun tulin vaimoksesi, eivät silmäni olleet vielä milloinkaan nähneet miehen kasvoja: Sinä olet yhätikin ainoa, jota minun on ollut sallittu katsella, sillä minä en suinkaan anna miehen arvoa noille inhoittaville eunukeille, joiden vähimpänä epätäydellisyytenä on se, etteivät he ole lainkaan miehiä. Kun vertaan Sinun kasvojesi kauneutta heidän muodottomuuteensa, en voi olla pitämättä itseäni onnellisena. Mielikuvitukseni ei tarjoa minulle ihastuttavampaa ajatusta kuin Sinun olentosi tenhoavat sulot. Minä vannon Sinulle, Usbek, että jos minun sallittaisiin poistua paikasta, johon asemani minut pakostakin sulkee, jos minun onnistuisi välttää ympäröivät vartijani, jos minun annettaisiin valita kaikista miehistä, jotka elävät tässä kansojen pääkaupungissa, Usbek, minä vannon sen, minä valitsisin vain Sinut. Maailmassa ei voi olla muita rakastamisen arvoisia kuin Sinä.
Älä luule poissaolosi houkutelleen minua lyömään laimin kauneutta, joka on Sinulle rakas. Vaikka minua ei saakaan kukaan nähdä ja vaikka ne helyt, joilla minä itseäni koristan, ovatkin hyödyttömiä Sinun onnellesi, koetan kuitenkin pitää sydämessäni vireillä miellyttämisen tapaa. Minä en käy kertaakaan nukkumaan voitelematta ruumistani kaikkein suloisimmilla hajuaineilla. Muistan sen onnellisen ajan, jolloin Sinä vaivuit syliini, ja hurmaten mairitteleva uni näyttää minulle lempeni rakastetun kohteen. Mielikuvitukseni eksyy haluihinsa, niinkuin se riemuiten heittäytyy toiveihinsa. Ajattelen välistä, että Sinä vaivalloiseen matkaasi kyllästyneenä palaat luoksemme. Yö kuluu näin unelmissa, jotka eivät ole nukkuvan eivätkä valvovan unelmia: minä etsin Sinua viereltäni, mutta Sinä tunnut pakenevan minua. Tuli, joka polttaa minua, hävittää vihdoin itse nämä lumonäyt ja palauttaa minut järkiini. Mutta minä olen silloin niin kiihtynyt… Sinä et ehkä sitä usko, Usbek: on mahdotonta elää tässä tilassa. Tuli kiertää suonissani. Kunpa osaisin kuvata Sinulle sen, minkä tunnen perin hyvin! Ja miksi tunnen niin hyvin sen, mitä minä en kykene Sinulle kuvaamaan? Sellaisina hetkinä, Usbek, antaisin maailman herruuden yhdestä ainoasta Sinun suudelmastasi. Kuinka onneton onkaan nainen kaihotessaan voimakkaasti silloin kun hänen luotaan on poistunut se ainoa, joka yksin osaa kaihon tyydyttää; kun hänellä ei omaan huomaansa jätettynä ole mitään, mikä voisi häntä huvittaa, niin että hänen on pakko elää lakkaamattomien huokausten ja kiihottuneen intohimon raivoavassa vallassa; kun hän ei ole itse onnellinen eikä hänellä ole edes lohdutusta tehdä toista autuaaksi: hän on vain vaimolan hyödytön koriste, jota varjellaan puolison kunnian, mutta ei hänen onnensa hyväksi!