Te olette oikein julmia, te miehet! Teistä on hauskaa, kun meillä on haluja, joita me emme voi tyydyttää. Te kohtelette meitä aivan kuin olisimme tunteettomia ja kuitenkin suuttuisitte pahasti, jos niin tosiaankin olisi asian laita. Te luulette intohimojemme, joita on näin pitkät ajat tukahdutettu, kiihtyvän vain teidän näkemisestänne. On vaivalloista hankkia itselleen rakkautta: on mutkattomampaa saada meidän luonnonladultamme sitä, mitä ette uskalla toivoa omilta ansioiltanne.
Hyvästi, rakas Usbekini, hyvästi. Muista, että minä elän vain jumaloidakseni Sinua: sieluni on täynnä Sinua. Ja Sinun poissaolosi, kykenemättä suinkaan painamaan Sinua unohduksiin, kiihdyttäisi rakkauttani, jos se voisi muuttua tulisemmaksi.
Ispahanilaisessa palatsissa, 13 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1711.
8. kirje.
Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.
Sain kirjeesi käsiini Erserumissa, missä nykyään oleskelen. Arvasin kyllä, että lähtöni herättäisi hälyä, mutta siitä en välitä lainkaan. Mitä luulet minun olevan parasta seurata: vihollisteni viisautta vaiko omaani?
Kävin hovissa varhaisimmasta nuoruudestani asti. Saatan sen sanoa: sydämeni ei turmeltunut siellä. Olipa minulla suuri päämääräkin: uskalsin olla siellä kunnon mies. Heti kun keksin paheen, loittonin siitä. Mutta sitten minä taas lähestyin sitä paljastaakseni sen. Minä vein totuuden aina valtaistuimen juurelle saakka. Puhuin siellä siihen asti tuntematonta kieltä. Minä saatoin imartelun häpeään ja hämmästytin sekä jumaloijat että epäjumalan.
Mutta kun huomasin, että vilpittömyyteni oli hankkinut minulle vihamiehiä, että olin saanut osakseni ministerien kateuden saamatta ruhtinaan suosiota ja että minua piti tuossa turmeltuneessa hovissa pystyssä vain heikko hyve, päätin poistua siitä. Teeskentelin olevani suuresti kiintynyt tieteisiin, mutta teeskennellessäni kiinnyinkin niihin todellisesti. Minä en sekaantunut enää mihinkään julkisiin asioihin, vaan vetäydyin maalaistalooni. Mutta tälläkin menettelyllä oli omat haittansa: minä olin yhäti alttiina vihollisteni ilkeydelle, samalla kun olin riistänyt itseltäni melkein kokonaan sen torjumisen keinot. Eräät salaiset varoitukset saivat minut vakavasti ajattelemaan asemaani. Minä päätin poistua isänmaastani, ja lähtöni hovista antoikin minulle siihen sopivan tekosyyn. Menin kuninkaan puheille. Esitin hänelle haluavani tutustua Länsimaiden tieteisiin. Vihjailin, että hänelläkin voisi olla hyötyä matkoistani. Minä löysin armon hänen silmissään. Minä lähdin ja riistin uhrin vihollisiltani.
Siinä, Rustan, matkani todellinen syy. Anna Ispahanin puhua. Puolusta minua vain niiden kuullen, jotka minua rakastavat. Jätä vihollisteni huoleksi ilkeämieliset selittelyt: minä olen liian onnellinen siitä, että se on ainoa paha, mitä he kykenevät minulle tekemään.
Minusta puhutaan tällä hetkellä. Mahdollista on, että minut pian unohdetaan liiaksikin ja että ystävänikin… Ei, Rustan, en tahdo antautua tämän surullisen ajatuksen valtaan: minä olen oleva aina heille rakas. Luotan heidän uskollisuuteensa yhtä lujasti kuin Sinun uskollisuuteesi.