Kaikki Euroopan kansat eivät ole yhtä riippuvaisia ruhtinaistaan. Niinpä ei esim. englantilaisten kärsimätön luonne jätä heidän kuninkaalleen paljoakaan aikaa valtansa vahvistamiseen. Alamaisuus ja kuuliaisuus ovat hyveitä, joista he vähiten ylpeilevät. He lausuilevat niistä sangen kummallisia asioita. Heidän nähdäkseen on olemassa vain yksi side, joka kykenee liittämään ihmiset toisiinsa, ja se side on kiitollisuus. Aviomiestä, vaimoa, isää ja poikaa sitoo toisiinsa vain rakkaus, jota he tuntevat toisiaan kohtaan, tai hyvät työt, joita he toisilleen tekevät. Ja nämä erilaiset kiitollisuuden syyt ovat kaikkien yhteiskuntien alkuna.
Mutta jos ruhtinas, edistämättä alamaistensa onnea, tahtoo päinvastoin heitä sortaa ja hävittää, lakkaa kuuliaisuuden perustus olemasta: mikään ei heitä enää sido eikä kiinnitä häneen, vaan he palaavat luonnolliseen vapauteensa. Englantilaiset väittävätkin, ettei mikään rajaton valta saata olla oikeutettu, koska sillä ei ole milloinkaan voinut olla oikeutettua alkuperää. "Sillä emmehän me voi", sanovat he, "antaa toiselle enemmän valtaa meihin nähden kuin meillä on itsellämme. Mutta nythän meillä ei ole rajatonta valtaa itseemme nähden, me kun emme saa esim. riistää itseltämme henkeä. Ei siis kenelläkään koko maan päällä myöskään ole sellaista valtaa", päättelevät he.
Majesteettirikos ei heidän nähdäkseen ole muuta kuin rikos, minkä heikompi tekee vahvempaa vastaan kieltäytymällä häntä tottelemasta, millä tavalla hän sitten hänelle tottelemattomuuttaan osoittaakin. Niinpä julistikin Englannin kansa, joka kerran huomasi olevansa vahvempi erääseen kuninkaaseensa verrattuna, että ruhtinas teki majesteettirikoksen silloin kun hän ryhtyi sotaan omia alamaisiaan vastaan. He ovatkin varsin oikeassa sanoessaan, että heidän Koraaninsa käskyä, joka määrää olemaan vallanpitäjille alamainen, ei ole kovin vaikea noudattaa, koska heidän on mahdotonta olla sitä noudattamatta, sitäkin enemmän, kun ei heitä käsketä tottelemaan hyveellisintä, vaan väkevintä.
Englantilaiset kertovat erään kuninkaansa, sitten kun hän oli voittanut ja ottanut vangiksi prinssin, joka oli nostanut kapinan ja riidellyt häneltä kruunua, käyneen moittimaan hänen uskottomuuttaan ja petollisuuttaan. "Vasta hetki sitten ratkaistiin", sanoi onneton prinssi, "kumpi meistä kahdesta on petturi".
Vallananastaja selittää kapinallisiksi kaikki, jotka eivät ole hänen tavallaan sortaneet isänmaata, ja luullen, ettei ole lakia siinä, missä hän ei näe tuomareita, pakottaa hän ihmiset kunnioittamaan taivaan säädöksinä sattuman ja onnen oikkuja.
Pariisissa, 20 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.
106. kirje.
Rhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.
Eräässä kirjeessäsi puhuit minulle paljon Länsimaissa harjoitetuista tieteistä ja taiteista. Pitänet minua raakalaisena, mutta minä en tosiaankaan tiedä, korvaako niistä saatu hyöty ihmisille sen huonon tavan, millä he niitä joka päivä käyttävät.
Olen kuullut sanottavan, että jo yksin pommien keksiminen riisti vapauden kaikilta Euroopan kansoilta. Kun ruhtinaat eivät enää voineet uskoa linnoitusten vartioimista kansalaisille yleensä, koska nämä olisivat antautuneet ensimmäisen pommin räjähtäessä, saivat he siitä hyvän tekosyyn suurten säännöllisten sotajoukkojen luomiseen, sotajoukkojen, joiden avulla he ovat sitten sortaneet alamaisiaan.