"Ollaan kyllä", vastasin minä haukotellen. "Minä luullakseni kohta pakahdun naurusta." Ikävä sai kuitenkin aina voiton tällaisista mietiskelyistä. Mitä minuun tulee, tunsin minä siirtyväni haukotuksesta haukotukseen ja vihdoin tylsään uneen, joka teki lopun kaikista iloistani.
Pariisissa, 11 p. Maharram-kuuta v. 1718.
112. kirje.
Usbek kirjoittaa ———:lle.
Kuningasvainajan hallitusaika oli niin pitkä, että sen loppu oli saanut unohtamaan sen alun. Nykyään vaatii muoti välittämään vain hänen alaikäisyytensä aikana sattuneista tapauksista. Niinpä luetaankin yksinomaan sitä aikaa käsitteleviä muistelmia.
Tässä seuraa puhe, jonka muuan Pariisin kaupungissa toimiva sotapäällikkö silloin piti sotaneuvoston kokouksessa. Tunnustan, etten ymmärrä siitä juuri mitään.
"Hyvät herrat! Vaikka meidän joukkomme onkin lyöty takaisin mieshukkaa kärsien, luulen minä puolestani meidän olevan helppoa korjata tämä vastoinkäyminen. Minulla on hallussani kuusisäkeistöinen laulu, joka on aivan valmis päästettäväksi ilmoille ja joka, siitä olen varma, on palauttava kaikki tasapainoonsa. Minä olen valinnut muutamia erittäin heleitä ääniä, jotka hyvin voimakkaiden rintojen syvyyksistä soiden tulevat ihmeellisesti liikuttamaan kansan mieltä. Laulu on sovitettu säveleelle, joka on tähän asti tehnyt aivan erikoisen vaikutuksen.
"Ellei se riitä, julkaisemme vaskipiirroksen, joka esittää Mazarinia hirtettynä.
"Onneksemme hän ei puhu hyvin ranskaa, vaan murtaa sitä niin surkeasti, että hänen asiainsa täytyy pakostakin luisua alamäkeen. Me emme suinkaan saa olla kansalle huomauttamatta sitä naurettavaa tapaa, millä hän sitä ääntää. Keksimmehän me joku päivä sitten hänen puheestaan niin törkeän kieliopillisen virheen, että siitä pidettiin ilvettä kaikissa kadunkulmissa.
"Toivoakseni on kansa jo ennen viikon kulumista tekevä Mazarinin nimestä yleissanan osoittamaan kaikkia kuormaeläimiä ja varsinkin vetojuhtia.