Minusta on, rakas — — —, aivan kuin kutistuisivat suurintenkin miesten päät kasaan silloin kun heitä on useita koolla ja kuin olisi siellä, missä on eniten viisaita, vähiten viisautta. Suuret virkakunnat ja muut yhtymät takertuvat aina niin lujasti pikkuseikkoihin, muodollisuuksiin, turhiin tapoihin, että tärkein tulee vasta perästä päin. Olen kuullut kerrottavan, että kun muuan Aragonian kuningas oli kutsunut Aragonian ja Katalonian valtiosäädyt koolle, kuluivat ensimmäiset istunnot sen kysymyksen pohtimiseen, millä kielellä keskustelu oli suoritettava. Kiista oli ankara ja säädyt olisivat hajaantuneet jo tuhannet kerrat, ellei olisi keksitty sitä pelastuskeinoa, että kysymykset oli tehtävä kataloniaksi ja vastaukset annettava aragoniaksi.
Pariisissa, 25 p. Zilkadeh-kuuta v. 1718
111. kirje.
Rica kirjoittaa ———:lle.
Kauniin naisen osaa on paljon työläämpi näytellä kuin yleensä luullaankaan. Eipä tehdä maailmassa vakavampaa työtä kuin tehdään aamuisin hänen palvelijattarien ympäröimän pukeutumispöytänsä ääressä. Sotajoukon johtaja ei huolellisemmin sijoita oikeata siipeänsä tai varaväkeänsä kuin hän asettelee mustaa laastaritäpläänsä, jonka vaikutus voi mennä piloille, mutta jonka tehoa hän sentään toivoo tai aavistaa.
Mitä päänvaivaa, mitä tarkkaavaisuutta tarvitaankaan, jos hänen mieli lakkaamatta sovitella kahden kilpailijan ristiriitaisia etuja ja näyttää molempien silmissä puolueettomalta, samalla kun hän antautuu kummallekin ja tekeytyy kaikkien niiden valitusten välittäjäksi, joiden aiheena hän on!
Kuinka hän saakaan puuhata, jos hänen mieli järjestää huvitilaisuuksia toinen toisensa jälkeen, toimittaa niitä sarjoittain ja kausittain ja torjua kaikki onnettomuudet, jotka voisivat niitä häiritä!
Siitä huolimatta ei suurinta vaivaa tarjoa huvitteleminen, vaan huvitetulta näyttäminen. Ikävystyttäkää heitä niin paljon kuin tahdotte, he antavat sen teille anteeksi, kunhan vain ihmiset jäävät siihen uskoon, että heillä on ollut sanomattoman hauskaa.
Joku päivä sitten olin mukana illallisilla, jotka eräät naiset olivat järjestäneet maalle. Sinne mennessämme he puhelivat lakkaamatta: "Meidän täytyy kerrankin oikein hullutella ja huvitella."
Seura ei kuitenkaan ollut oikein sopusointuinen, ja niin sitten oltiin kutakuinkin totisia. "Täytyy myöntää", sanoi eräs heistä, "että meillä on oikein hauskaa. Tänään ei ole koko Pariisissa niin hilpeätä seuraa kuin meidän." Kun ikävä sai minussa yhä suuremman vallan, ravisteli muuan nainen minua ja sanoi: "No! Eikö nyt olla iloisella tuulella?"