Useimmissa kirjoissa ei tekijä ole kunnolla ennättänyt lausua tavallisia kohteliaisuuksiaankaan, kun lukijat ovat jo henkihieverissä: hän pakottaa heidät puolikuolleina tavoittelemaan kokonaiseen sanamereen hukutettua aihetta. Yksi tahtoo päästä kuolemattomaksi kaksitoistataitteisella kirjalla, toinen nelitaitteisella. Kolmas taas, jolla on kauniimmat lahjat, tähtää kaksitaitteiseen teokseen. Niinpä hänen täytyykin suhteellisesti venyttää aihettaan, minkä hän tekeekin ilman armoa ja sääliä, koska hän ei lue miksikään lukijaparan vaivoja, niin että tämä on vähällä tappaa itsensä koettaessaan saada suppeata yleiskäsitystä siitä, mitä tekijä on niin suurella työllä ja touhulla laveasti esittänyt.
En tosiaankaan ymmärrä, — — —, mitä ansiota voisi olla moisten aikaansaannosten sepittämisessä: minäkin voisin niitä kyhäillä, jos vain tahtoisin tehdä lopun terveydestäni ja jostakin kustantajasta.
Sanomalehtikynäilijät menettelevät siinä varsin väärin, että he puhuvat vain uusista kirjoista, ikäänkuin totuus olisi milloinkaan uusi! Minusta nähden ei ihmisellä, joka ei vielä ole lukenut kaikkia vanhoja kirjoja, ole vähintäkään syytä pitää uusia niitä parempina.
Mutta kun he pitävät sääntönään puhua vain teoksista, jotka ovat vielä aivan kuumia ahjon jäljeltä, ovat he myös säännöllisesti kovin ikävystyttäviä. He varovat visusti arvostelemasta kirjoja, joista he esittävät otteita, vaikka heillä olisi hyviä syitäkin siihen. Ja tosiaan: kuka olisi kylliksi rohkea hankkiakseen itselleen kymmenen, kaksitoista vihollista kuukausittain?
Useimmat suorasanaisen sepittäjät ovat siinä runoilijain kaltaisia, että he sietävät valittamatta kelpo selkäsaunan, mutta olematta arkoja hartioistaan ovat niin arkoja teoksistaan, etteivät voi kestää pienintäkään arvostelua. Täytyy siis tarkoin välttää iskemästä heitä niin herkkätuntoiseen paikkaan, ja sen tietävät sanomalehtikynäilijät hyvin. He menettelevät siis aivan päinvastoin. He alottavat kehumalla käsiteltyä aihetta: ensimmäinen mauttomuus. Siitä he siirtyvät ylistelemään tekijää: väkinäisiä ylistelyjä, sillä he ovat tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat vielä kirjoittamisintonsa vallassa ja jotka ovat valmiita hankkimaan itselleen hyvitystä ja surmaamaan kynänpistoin uhkarohkean sanomalehtimiehen.
Pariisissa, 5 p. Zilkadeh-kuuta v. 1718.
110. kirje.
Rica kirjoittaa ———:lle.
Pariisin yliopisto on Ranskan kuninkaiden vanhin tytär, ja hyvin vanha tytär, koska sillä on ikää yli yhdeksänsataa vuotta. Niinpä se puhuukin joskus sekaisin.
Minulle on kerrottu sillä olleen joku aika sitten muutamien oppineiden miesten kanssa suuren riidan Q-kirjaimesta, jota se vaati äännettäväksi K:n tapaan. Kiista kiihtyi niin kuumaksi, että muutamilta riistettiin omaisuus. Parlamentin täytyi sovittaa sota ja antaa juhlallisella päätöksellä lupa jokaiselle Ranskan kuninkaan alamaiselle ääntää tämä kirjain aivan mielensä mukaan. Oli somaa nähdä Euroopan kahden kunnianarvoisimman virkakunnan täydellä touhulla ratkaisevan yhden ainoan aapiston kirjaimen kohtaloa!