Eihän ole kahta vuosisataakaan siitä, kun kaikista taudeista häpeällisin alkoi levitä Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan. Erittäin lyhyessä ajassa se teki hirvittävää jälkeä: ihmisistä olisi tullut loppu, jos se olisi jatkanut voittokulkuaan yhtä hillittömästi. Syntymästään saakka tautien rasittamina, kykenemättöminä kestämään yhteiskunnallisten velvollisuuksien taakkaa olisivat he surkeasti menehtyneet.
Mitä olisi tapahtunut, jos myrkky olisi ollut hiukan voimakkaampaa? Ja epäilemättä se olisi tullut voimakkaammaksi, ellei olisi kaikeksi onneksi keksitty niin tehoisaa lääkettä kuin on keksitty. Ehkäpä tämä tauti olisi siitoselimiä vahingoittaessaan vahingoittanut itse siitoskykyäkin.
Mutta miksi puhua tuhosta, joka olisi voinut kohdata ihmissukua? Eikö se ole sitä tosiaan kohdannutkin ja eikö vedenpaisumus vähentänyt ihmiskuntaa yhteen ainoaan perheeseen?
Saattavatko ne, jotka tuntevat luontoa ja joilla on järjellinen käsitys Jumalasta, uskoa, että aine ja luodut oliot olisivat vain kuudentuhannen vuoden vanhoja ja että Jumala olisi koko iankaikkisuuden aikana ollut tekemättä tekojansa ja käyttänyt vasta eilen luovaa voimaansa? Olisiko niin tapahtunut siksi, ettei hän voinut, vaiko siksi, ettei hän tahtonut? Mutta ellei hän voinut sitä tehdä yhteen aikaan, ei hän voinut sitä tehdä toiseenkaan. Hän ei ole siis sitä tahtonut. Mutta kun Jumalassa ei ole minkäänlaista jaksomääräisyyttä, niin jos otaksumme hänen tahtoneen jotakin yhden kerran, on hän tahtonut sitä aina ja alusta alkaen.
Ei ole siis laskettava maailman ikävuosia. Hiekkajyvästen luku meren rannalla ei ole niihin sen paremmin verrattavissa kuin silmänräpäyskään.
Kuitenkin puhuvat kaikki historioitsijat meille ensimmäisestä isästämme. He näyttävät meille ihmissuvun syntymän. Eikö ole luonnollista ajatella Aatamin pelastuneen yleisestä onnettomuudesta niinkuin Noa pelastui vedenpaisumuksesta, ja näitä suuria tapauksia sattuneen useamminkin sitten maailman luomisen?
Mutta kaikki hävitykset eivät ole äkillisiä ja väkivaltaisia. Me näemme useiden maapallon osien väsyvän tuottamaan elintarpeita ihmisten ravinnoksi. Mistä me tiedämme, vaikka maassa olisi kokonaisuudessaan yleisiä, hitaita ja huomaamattomia väsymyksen syitä?
Minusta on ollut hyvin hauskaa esittää Sinulle näitä yleisiä ajatuksia ennen kuin käyn yksityiskohtaisemmin vastaamaan seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuosisataa sitten tapahtunutta väkiluvun vähentymistä koskettelevaan kirjeeseesi. Seuraavassa kirjeessä aion osoittaa Sinulle, että riippumatta ulkonaisista ja aineellisista syistä ovat siihen tulokseen vaikuttaneet myös siveelliset ja henkiset syyt.
Pariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1718.
115. kirje.