Niin vapaaseen tekoon, missä sydämellä täytyy olla niin suuri osansa, tuotiin pakko, välttämättömyys, jopa kohtalon sallima. Eri luonteenlaatujen vastenmielisyyksiä, oikkuja ja vieromisia ei laskettu miksikään. Tahdottiin sitoa paikalleen sydän, se, mitä luonnossa on vaihtelevinta ja häilyvintä. Armotta ja toivotta kahlehdittiin toisiinsa ihmisiä, jotka olivat toisilleen taakaksi ja jotka eivät melkein milloinkaan sopineet yhteen. Näin meneteltiin niiden tyrannien tavoin, jotka sidotuttivat eläviä ihmisiä kuolleisiin ruumiisiin.
Mikään ei ollut niin edullista molemminpuoliselle kiintymiselle kuin avioeron mahdollisuus. Miehen ja vaimon oli helpompi kestää kärsivällisesti kotoiset kiusat, koska he tiesivät voivansa lopettaa ne milloin tahansa. Ja he pitivät usein tätä valtaa kädessään koko ikänsä käyttämättä sitä vain siitä ainoasta syystä, että heillä oli vapaus sitä käyttää.
Niin ei ole laita kristittyjen, koska heidän nykyiset vaivansa saavat heidät epätoivoon tulevaisuudesta. He näkevät avioliiton ikävistä puolista vain niiden pysyväisyyden ja niin sanoaksemme niiden ikuisuuden. Siitä saavat alkunsa vastenmielisyydet, riitaisuudet, halveksuminen, mikä merkitsee vain pelkkää jälkeläisten tappiota. Tuskin on oltu kolmisen vuotta avioliitossa, kun lyödään laimin sen tärkein puoli ja vietetään yhdessä kolmekymmentä kylmää vuotta. Näin muodostuu yhtä täydellisiä ja ehkäpä turmiollisempia sisäisiä eroja kuin jos ne olisivat julkisia. Kukin elää ja pysyy omalla tahollaan, ja kaikki se tapahtuu tulevien sukupolvien vahingoksi. Piankin heittäytyy mies, joka on alkanut inhota iankaikkista vaimoansa, ilotyttöjen syliin ja alentuu siten häpeälliseen ja kokonaan yhteiskunnan vastaiseen seurusteluun, joka, toteuttamatta avioliiton tarkoitusta, edustaa korkeintaan vain sen nautintoja.
Ellei nyt kahdesta tällä tavoin sidotusta henkilöstä toinen joko sitten luonnonlaatunsa tai ikänsä takia ole sovelias luonnon tarkoitusta täyttämään ja suvun jatkamista edistämään, vie hän toisenkin mukanaan hautaan ja tekee hänestä yhtä hyödyttömän kuin hän on itse.
Eipä ole siis suinkaan kummeksittava, vaikka nähdäänkin kristittyjen keskuudessa kovin lukuisien avioliittojen tuottavan perin vähän kansalaisia. Avioero on poistettu. Huonosti onnistuneita avioliittoja ei voida korjata, eivätkä naiset enää kulje, niinkuin Roomassa oli tapana, useampien miesten kesken kädestä käteen, niin että nämä miehet ottivat heistä kukin kohdallaan mahdollisimman parhaan hyödyn.
Uskallan sanoa sen: jos sellaisessa valtiossa kuin Lakedaimonissa, jossa kansalaisia lakkaamatta sitoivat omituiset, turhantarkat lait ja jossa oli vain yksi perhe, nimittäin valtio, olisi säädetty, että miesten tuli vaihtaa vaimoja joka vuosi, olisi siellä syntynyt lukematon väen paljous.
On jokseenkin vaikeata täysin käsittää syytä, joka on saanut kristityt kieltämään avioeron. Avioliittohan perustuu kaikkien maailman kansojen keskuudessa sopimukseen, johon voidaan ottaa kaikenlaisia ehtoja ja josta on katsottu olevan syytä kieltää vain sellaiset ehdot, mitkä olisivat voineet heikontaa sen tarkoitusta. Mutta kristityt eivät katsele avioliittoa suinkaan tältä näkökannalta: niinpä onkin heidän sangen työlästä sanoa, mitä se oikein on. He eivät myönnä sen olevan aistien nautintoa, vaan näyttävät päinvastoin, niinkuin olen Sinulle jo sanonut, tahtovan karkottaa siitä tämän nautinnon niin tyystin kuin voivat. Se on heistä vertauskuva, käsite, salaisuus, josta minä en ymmärrä mitään.
Pariisissa, 19 p. Chahban-kuuta v. 1718.
118. kirje.
Usbek kirjoittaa samalle.