Sillä jos on jo kehnoa mustata ruhtinaan kuullen hänen halvimmankin alamaisensa kunniaa, niin mitä sitten onkaan, kun mustataan kokonaisen kansakunnan kunniaa ja ryöstetään siltä sen ihmisen hyväntahtoisuus, jonka Kaitselmus on pannut luomaan sen onnen?
Minusta pitäisi ihmisten puhua kuninkaille niinkuin enkelit puhuvat pyhälle Profeetallemme.
Sinähän tiedät, että minä niissä pyhissä vieraspidoissa, joihin herrojen herra laskeutuu maailman ylhäisimmältä valtaistuimelta antautuakseen keskusteluihin orjiensa kanssa, olen ottanut ankaraksi ohjeekseni tottelemattoman kieleni hillitsemisen. Minun ei ole milloinkaan kuultu päästävän suustani ainoatakaan sanaa, josta olisi voinut olla katkeria seurauksia hänen halvimmallekaan alamaiselleen. Milloin minun on ollut pakko lakata olemasta vähäpuheinen, en ole koskaan lakannut olemasta kunnian mies. Ja tässä uskollisuutemme koetuksessa olen kyllä pannut vaaraan henkeni mutta en milloinkaan kuntoani.
En ymmärrä, mistä johtuu, että tuskin milloinkaan on niin ilkeää ruhtinasta, ettei hänen ministerinsä ole vielä ilkeämpi. Jos ruhtinas tekee jonkin pahan työn, tapahtuu se melkein aina yllytyksestä. Siitä seuraakin, ettei ruhtinaiden kunnianhimo ole milloinkaan niin vaarallinen kuin heidän neuvonantajiensa halpamaisuus. Mutta jaksatko Sinä käsittää, että mies, joka vasta eilen pääsi ministeriöön ja joka ei ehkä enää ole siinä huomenna, saattaa hetkisessä muuttua itsensä, perheensä, isänmaansa ja niiden sukupolvien viholliseksi, joita ikuisiin aikoihin asti tulee syntymään hänen sortamansa kansan keskuudessa?
Ruhtinaalla on intohimoja, mutta ministeri panee ne liikkeelle. Niiden viittomaan suuntaan hän ohjaa ministerintoimiaan. Hänellä ei ole muuta päämäärää, eikä hän muusta huolikaan. Hovikot viettelevät ruhtinasta ylistelyillään, mutta ministeri imartelee häntä vaarallisemmin neuvoillaan, suunnitelmilla, joita hän tälle tyrkyttää, ja menettelyohjeilla, joita hän tälle esittelee.
Pariisissa, 25 p. Saphar-kuuta v. 1718.
129. kirje.
Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.
Kuljin äskettäin Pont-Neufin yli erään ystävän seurassa. Tämä tapasi tutun miehen, jota hän sanoi mittausopintutkijaksi. Ja kaikestapa sen huomasikin, sillä hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Ystäväni täytyi kiskoa häntä hyvän aikaa hihasta ja pudistella häntä muutoinkin saadakseen hänet palaamaan tajuihinsa, niin kiintynyt hän oli käyrään, joka oli kaiketi kiusannut häntä jo yli viikon. He lausuivat kumpainenkin toisilleen monen monia kohteliaisuuksia ja kertoivat kumpikin osaltaan kirjallisia uutisia. Nämä juttelut johtivat heidät erään kahvilan edustalle, ja minäkin menin heidän mukanaan sisään.
Panin merkille, että kaikki ottivat mittausopin tutkijamme erinomaisen kunnioittavasti vastaan ja että tarjoilijatkin kiinnittivät häneen paljon enemmän huomiota kuin kahteen nurkassa istuvaan muskettisoturiin. Hänestäkin näytti paikka tuntuvan miellyttävältä, sillä hän oikoi hiukan kasvojensa ryppyjä, jopa puhkesi nauramaankin, ikäänkuin ei hänellä olisi milloinkaan ollut pienintäkään vihiä mittausopista.