Kuitenkin hänen säännöllinen järkensä mittaili kaikkea, mitä keskustelun kuluessa sanottiin. Hän muistutti miestä, joka puutarhassaan katkoi miekallaan muiden yläpuolelle kohoavien kukkien päät. Täsmällisyytensä marttyyrinä hän kärsi jokaisesta keskustelun säännöllisestä tasosta poikkeavasta puheenkäänteestä, niinkuin herkkä näkö kärsii liian voimakkaasta valaistuksesta. Mikään ei ollut hänestä samantekevää, kunhan se vain oli totta. Niinpä olikin hänen haastelunsa varsin kummallista. Hän oli juuri sinä päivänä saapunut maalta erään miehen seurassa, joka oli nähnyt komean linnan ja loistavia puutarhalaitoksia: hän oli puolestaan nähnyt vain kuusikymmentä jalkaa leveän rakennuksen ja epäsäännöllisen neliön muotoisen, kymmenen auranalaa käsittävän puistikon. Hän olisi hyvin mielellään suonut perspektiivisääntöjä noudatetun niin tarkoin, että lehtokujat olisivat näyttäneet joka paikasta yhtä leveiltä. Hän olisi kyllä neuvonut sitä varten pettämättömän menettelytavan. Hän näytti erikoisen tyytyväiseltä hyvin omituisesti rakennettuun aurinkokelloon, jonka hän oli siellä keksinyt. Mutta hän suuttui kovin erääseen oppineeseen, joka istui minun vieressäni ja kaikeksi onnettomuudeksi kysyi häneltä, näyttikö se aurinkokello babylonialaisia tunteja. Kun muuan uutistenmetsästäjä kertoi Fuenterrabian linnan pommituksesta, esitteli hän meille heti sen viivan luonteen ja laadun, minkä pommit olivat piirtäneet ilmaan. Hän oli niin ihastuksissaan siitä tiedostaan, ettei hän halunnut ottaa lainkaan selkoa pommien vaikutuksesta. Kun eräs toinen oli valittanut joutuneensa vararikkoon edellisenä talvena sattuneen tulvan takia, lausahti mittausopintutkijamme: "Se, mitä tuossa sanoitte, on minusta sangen hauskaa, sillä nyt minä näen, etten suinkaan erehtynyt havainnoissani, vaan että tänä vuonna on tosiaankin satanut vähintäin kaksi tuumaa enemmän kuin viime vuonna."
Hetken kuluttua lähti hän pois, ja me seurasimme häntä, Kun hän asteli verrattain nopeasti eikä huolinut lainkaan katsella eteensä, poksahti hän suoraan erääseen toiseen mieheen. Törmäys oli ankara. Iskusta he kumpikin lennähtivät taholleen vastakkaisessa suhteessa nopeuteensa ja massaansa. Kun he olivat hiukan toipuneet typerryksistään, lausui vieras mies mittausopintutkijalle, käden otsalleen vieden: "Olen hyvin mielissäni siitä, että satuitte törmäämään minuun, sillä minulla on teille ilmoitettavana suuri uutinen: minä olen lähettänyt Horatiukseni maailmaan."
"Kuinka?" hämmästyi mittausopin mies. "Hänhän on ollut maailmassa jo kaksituhatta vuotta."
"Te ette ymmärrä minua", selitti toinen. "Minä olen toimittanut päivän valoon käännöksen tämän vanhan runoilijan teoksista. Minä olen jo kahdenkymmenen vuoden ajan puuhaillut pelkkiä käännöksiä."
"Mitä? hyvä herra", virkkoi mittaustieteilijä. "Kahteenkymmeneen vuoteen ette siis ole lainkaan ajatellut! Te puhutte muiden puolesta ja muut ajattelevat teidän puolestanne."
"Hyvä herra", vastasi oppinut, "ettekö sitten usko minun tehneen yleisölle suurta palvelusta, kun olen tehnyt mainioiden kirjailijain lukemisen sille helpoksi?"
"Enpä sitä juuri sanoisi. Kunnioitan kyllä siinä kuin joku toinenkin niitä yleviä neroja, joita puette valepukuun. Mutta te ette pääse koskaan heidän kaltaisekseen, sillä jos aina käännätte, ei teitä milloinkaan käännetä.
"Käännökset ovat ikäänkuin kuparirahoja, joilla on kyllä yhteensä sama arvo kuin yhdellä ainoalla kultarahalla ja ovat mukavampiakin kansan käytellä. Mutta ne kuluvat aina helposti ja ovat ala-arvoisia metallipitoisuudeltaan.
"Te tahdotte, sanotte te, saada nämä kuuluisat vainajat heräämään uuteen eloon keskuudessamme. Minä myönnänkin, että hankitte heille kyllä ruumiin, mutta elämää ette heihin saa: eläväksi tekevä henki puuttuu aina."
"Miksi ette mieluummin harrasta niin monen monien kauniiden totuuksien etsimistä, joita yksinkertainen laskelma paljastaa meille joka päivä?"