Sitten kun tämä pieni neuvo oli annettu, erosivat he luullakseni sangen tyytymättöminä toisiinsa.
Pariisissa, toisen Rebiab-kuun viimeisenä päivänä v. 1719.
130. kirje.
Rica kirjoittaa ———:lle.
Tässä kirjeessä aion puhua eräästä kansakunnasta, jota nimitetään uutisniekoiksi ja joka kerääntyy erääseen loistavaan puutarhaan, missä heidän toimettomuudellaan on aina jotakin toimittamista. He ovat sangen hyödyttömiä valtiolle, ja vaikka he puhua pajattaisivat viisikymmentä vuotta, pysyisivät tulokset täsmälleen samoina kuin jos he olisivat olleet yhtä pitkän ajan vaiti. Kuitenkin he luulevat olevansa tärkeitäkin henkilöitä, koska he keskustelevat loistavista suunnitelmista ja käsittelevät suuria kysymyksiä.
Heidän keskustelujensa pohjana on kevytmielinen ja naurettava uteliaisuus. Ei ole niin salaista kammiota, jonne he muka eivät pääsisi tunkeutumaan. Hehän eivät voisikaan suostua jäämään tietämättömiksi mistään asiasta. Heillä on täydellisesti selvillä, kuinka monta vaimoa on korkealla sulttaanillamme ja kuinka monta lasta hän toimittaa vuosittain maailmaan. Ja vaikka he eivät tuhlaakaan rahojaan urkkijoihin, tietävät he tyystin, millä keinoin hän aikoo nöyryyttää turkkilaisten ja mogulien keisarit.
Tuskin he ovat tyhjentäneet nykyisyyden, kun he syöksyvät tulevaisuuteen. Ja kulkien Kaitselmuksen edellä he ilmoittavat sille kaikki ihmisten askeleet. He ohjaavat kenraalia kädestä pitäen ja kehuttuaan häntä tuhansista typeryyksistä, joita hän ei ole tehnyt, valmistavat hänelle tuhansia muita typeryyksiä, joita hän ei tule tekemään.
He panevat sotajoukot lentämään kuin kurjet ja muurit kaatumaan kuin pahvivarustukset. Heillä on sillat yli kaikkien jokien, salaiset tiet yli kaikkien vuorten ja heillä on suunnattomat varastohuoneet polttavissa hietaerämaissa. Heiltä ei puutu muuta kuin terve järki.
Asun erään henkilön kanssa, joka sai seuraavan kirjeen tuollaiselta uutisniekalta. Kun kirje tuntui minusta omituiselta, panin sen talteen. Kas tällainen se on:
"Hyvä herra!