11. kirje.
Usbek kirjoittaa Mirzalle Ispahaniin.
Sinä kieltäydyt käyttämästä järkeäsi koetellaksesi minun järkeäni. Sinä alennut kysymään minulta neuvoa. Sinä luulet minun kykenevän opettamaan Sinua. Rakas Mirza, muuan asia miellyttää minua vielä enemmän kuin se hyvä käsitys, mikä Sinulla on minusta: se on Sinun ystävyytesi, jota minun on siitä kiittäminen.
Täyttääkseni pyyntösi en ole luullut tarpeelliseksi käyttää liian kohteetonta käsittelytapaa. On eräitä totuuksia, joiden vakuuttava esittäminen ei yksin riitä, vaan joista täytyy lisäksi saada syntymään elävä tunne. Sellaisia ovat siveysopilliset totuudet. Ehkäpä seuraava historiankatkelma vaikuttaa Sinuun enemmän kuin terävinkään järkeily.
Arabiassa eli muinoin eräs pieni kansa, jota nimitettiin troglodyyttien, luolaihmisten, kansaksi. Tämä kansa polveutui niistä vanhoista luolaihmisistä, jotka, jos saamme uskoa historioitsijoita, olivat enemmän eläinten kuin ihmisten näköisiä. Nämä eivät kuitenkaan olleet niin muodottomia. He eivät olleet suinkaan karvaisia kuin karhut, he eivät vinkuneet, ja heillä oli kaksi silmää. Mutta he olivat niin ilkeitä ja verenhimoisia, ettei heidän keskuudessaan ollut minkäänlaista tasapuolisuuden eikä oikeuden periaatetta.
Heillä oli vieraaseen heimoon kuuluva kuningas, joka tahtoessaan taltuttaa heidän luonteensa pahuutta kohteli heitä ankarasti. Mutta he tekivät salaliiton häntä vastaan, tappoivat hänet ja tuhosivat koko kuninkaallisen perheen.
Kun tämä kumous oli suoritettu, kokoontuivat he valitsemaan hallitusta, ja pitkien kiistojen jälkeen he nimittivät hallitusmiehiä. Mutta tuskin he olivat nämä valinneet, kun nekin kävivät heille sietämättömiksi, ja he ottivat myös heidät hengiltä.
Vapautettuna tästä uudesta ikeestä tämä kansa ei kuullut enää muuta kuin villiä luontoaan. Kaikki yksityiset tulivat siihen päätökseen, etteivät he tottelisi enää ketään ja että kukin pitäisi huolta vain omista eduistaan, välittämättä vähääkään muiden eduista.
Tästä yksimielisestä päätöksestä olivat kaikki kohdaltaan erinomaisen hyvillään. He sanoivat: "Miksi lähtisin tappamaan itseäni työllä ihmisten hyväksi, jotka eivät minuun mitään kuulu? Minun on parasta ajatella vain itseäni. Silloin elän onnellisena. Mitä minä huolin siitä, ovatko muutkin onnellisia? Itse pidän huolta kaikista tarpeistani. Ja kun vain saan ne tyydytetyiksi, on minusta samantekevää, vaikka kaikki muut luolaihmiset eläisivät kurjuudessa."
Oli käsillä se kuukausi, jolloin maat kylvetään. Kukin sanoi: "Minä muokkaan peltoani vain niin paljon, että se tuottaa minun omaksi ravinnokseni tarpeellisen viljan; suurempi määrä olisi minulle hyödytön: enhän minä ryhdy tässä suotta vaivaa näkemään."