Tämän pienen valtakunnan maat eivät olleet laadultaan samanlaisia. Niitä oli kuivia ja vuorisia, ja taas toisia, alavalla paikalla sijaitsevia, joita useammatkin purot kastelivat. Sinä vuonna oli kuivuus varsin tuntuva, niin että ylävillä mailla sato epäonnistui kokonaan, kun taas sellaiset, joita kävi kasteleminen, olivat erinomaisen hedelmällisiä: niinpä vuoriston asukkaat kuolivatkin melkein kaikki nälkään, koska muut olivat niin kovasydämisiä, että kieltäytyivät jakamasta satoa heidän kanssaan.
Seuraava vuosi oli hyvin sateinen: ylävät paikat olivat tavattoman tuottoisia, kun taas alavat seudut olivat veden vallassa. Toinen puoli kansaa huusi toisen kerran nälkäänsä. Mutta nämä raukat tapasivat yhtä kovasydämisiä ihmisiä nyt kuin he itse olivat olleet ennen.
Eräällä arvokkaimpiin luettavalla kansalaisella oli harvinaisen kaunis vaimo. Hänen naapurinsa rakastui tähän vaimoon ja ryösti hänet: siitä sikesi suuri riita. Ja monien solvausten ja iskujen jälkeen he suostuivat jättämään kysymyksen ratkaisemisen eräälle luolaihmiselle, joka valtion olemassaolon aikana oli nauttinut jonkinlaista luottamusta. He menivät hänen luokseen ja alkoivat esitellä hänelle oikeuksiaan. Mutta tämä mies sanoi heille: "Mitä minä huolin siitä, onko tämä vaimo teidän tai heidän? Minulla on peltoni muokattavana. En suinkaan minä tässä käy kuluttamaan aikaani teidän riitojenne ratkaisemiseen ja heidän asioittenne hoitamiseen, lyödäkseni laimin omat asiani. Pyydän teitä, jättäkää minut rauhaan, älkääkä vaivatko minua enää kiistoillanne." Sen sanottuaan hän jätti heidät siihen ja lähti maitansa muokkaamaan. Ryöstäjä, joka oli väkevämpi, vannoi ennen kuolevansa kuin antavansa tämän naisen takaisin. Ja toinen, katkeroituneena naapurinsa vääryydestä ja tuomarin kovuudesta, palasi kotiinsa epätoivoissaan, kun hän tapasikin matkallaan nuoren, kauniin naisen, joka oli tulossa lähteeltä. Hänellä ei ollut enää vaimoa, tämä nainen miellytti häntä, ja miellytti yhä enemmän, kun kuuli hänet juuri sen miehen vaimoksi, jota hän oli halunnut tuomarikseen ja joka oli niin vähän välittänyt hänen onnettomuudestaan. Hän ryösti siis tämän naisen ja vei hänet taloonsa.
Muuan toinen mies omisti pellon, verrattain hedelmällisen, jota hän viljeli hyvin huolellisesti. Kaksi hänen naapuriaan liittyi yksiin, karkotti hänet talostaan ja valtasi hänen peltonsa. He tekivät keskenään sopimuksen, jonka mukaan heidän oli molempien velvollisuus puolustaa sitä kaikilta niiltä, jotka haluaisivat sen anastaa. Ja tosiaan he pitivätkin näin puoliansa useamman kuukauden. Mutta toinen heistä, väsyneenä jakamaan sitä, minkä hän saattoi pitää yksinäänkin, tappoi toisen ja asettui yksinään pellon isännäksi. Hänen valtansa ei kestänyt kuitenkaan kauan: kaksi muuta luolaihmistä hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja hän oli liian heikko puolustautumaan, niin että hänet surmattiin.
Eräs melkein alaston luolaihminen näki myytävää villaa. Hän kysyi sen hintaa. Kauppias puheli itsekseen: "Luonnollisestikaan ei minun pitäisi toivoa villastani enempää rahaa kuin tarvitsen ostaakseni kaksi mittaa viljaa; mutta minä myynkin sen neljä kertaa kalliimmasta, niin saan kahdeksan mittaa." Siitä ei päässyt yli eikä ympäri: pyydetty hinta oli maksettava. "Onpa nyt hyvä ollakseni", jutteli kauppias, "nythän saan viljaa". — "Mitä te sanotte?" kysyi ostaja: "tarvitsetteko viljaa? Minulla on sitä myytävänä. Vain hinta teitä ehkä hämmästyttää. Sillä teidän tulee tietää, että vilja on nykyään tavattoman kallista ja että nälkä vallitsee melkein kaikkialla. Mutta antakaa minulle rahani takaisin ja minä annan teille yhden mitan viljaa, sillä minä en luovu siitä vähemmällä, vaikka sitten kuolisitte nälkään."
Samaan aikaan hävitti julma tauti maata. Muuan taitava lääkäri saapui sinne naapurimaasta ja määräsi niin oivallisia lääkkeitä, että hän paransi kaikki, jotka antautuivat hänen hoidettavikseen. Taudin hävittyä hän meni kaikkien niiden luo, jotka hän oli parantanut, pyytämään palkkiotaan. Mutta hän sai vain kieltoja. Hän palasi omaan maahansa ja saapui sinne lopen uupuneena pitkän matkan vaivoista. Mutta pian sen jälkeen hän kuuli saman taudin alkaneen tuhotyönsä uudelleen, rasittaen enemmän kuin koskaan ennen tätä kiittämätöntä maata. Sikäläiset ihmiset tulivat hänen luokseen tällä kerralla, odottamatta hänen saapumistaan heidän seuduilleen. "Menkää menojanne", puhui hän heille, "te väärämieliset ihmiset! Teidän sielussanne on kuolettavampaa myrkkyä kuin se onkaan, josta tahdotte parantua. Te ette ansaitse paikkaa maan päällä, koska teissä ei ole vähääkään inhimillisyyttä ja koska rehellisyyden säännöt ovat teille tuntemattomat. Loukkaisin mielestäni jumalia, jotka teitä rankaisevat, jos asettuisin vastustamaan heidän vihansa oikeutta."
Erserumissa, 3 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.
12. kirje.
Usbek kirjoittaa samalle Ispahaniin.
Sinä näit, rakas Mirza, kuinka luolaihmiset joutuivat tuhon omiksi juuri ilkeytensä tähden ja kuinka heistä tuli heidän omien vääryyksiensä uhreja. Monen monista perheistä jäi jäljelle vain kaksi, jotka säästyivät koko kansakuntaa kohdanneilta onnettomuuksilta. Siinä maassa oli näet kaksi hyvin eriskummaista miestä: heillä oli inhimillisyyttä, heillä oli oikeudentuntoa, he rakastivat hyvettä. Kun heitä yhdisti toisiinsa yhtä paljon heidän sydämensä suoruus kuin muiden turmeltuneisuus, näkivät he yleisen tuhoutumisen, tuntematta sitä muutoin kuin säälinä: se oli uusi liittoutumisen syy. He työskentelivät yhteisen innostuksen valtaamina yhteiseksi hyväksi. Heidän välillään ei ollut muita riitoja kuin niitä, joita suloinen ja hellä ystävyys synnytti. Ja maan syrjäisimmässä sopessa eroitettuina maalaisistaan, jotka eivät ansainneetkaan olla heidän lähettyvillään, he viettivät onnellista ja rauhallista elämää. Maakin näytti kasvavan ikäänkuin itsestään näiden hyveellisten käsien viljelemänä.