He rakastivat vaimojaan, ja nämäkin olivat heihin hellästi kiintyneet. Heidän tärkeimpänä huolenaan oli lasten kasvattaminen hyveeseen. He kuvailivat näille lakkaamatta maanmiestensä onnettomuuksia ja nostivat heidän silmiensä eteen tämän vaikuttavan esimerkin. He teroittivat heille varsinkin, että yksityisten etu liittyy aina yhteiseen etuun, että ken tahtoo siitä riistäytyä erilleen, hän tahtoo syöksyä turmioon, ettei hyve ole suinkaan sellainen asia, jonka täytyy olla meille taakaksi, ettei sen harjoittamista tule pitää vaivalloisena tehtävänä ja että muita kohtaan noudatettu oikeudenmukaisuus on rakkaudentyö meitä itseämme kohtaan.
He saivatkin pian osakseen hyveellisten isien lohdutuksen: heidän lapsistaan tuli heidän kaltaisiaan. Nuori väki, joka varttui heidän katsantonsa alaisena, lisääntyi onnellisten avioliittojen kautta: lukumäärä kasvoi, liitto pysyi yhäti samana. Ja hyve, lainkaan heikkenemättä suuressa joukossa, vahvistui päinvastoin lukuisammista esimerkeistä.
Ken kykenisikään tässä kuvailemaan näiden luolaihmisten onnea? Niin oikeamielistä kansaa täytyi jumalienkin rakastaa! Heti kun sen silmät avautuivat huomaamaan heidät, oppi se heitä pelkäämään. Ja uskonto sai lieventääkseen sen, mitä luonto oli ehkä jättänyt liian karkeaa tapoihin.
He sääsivät juhlia jumalten kunniaksi. Nuoret tytöt, kukkien koristamat, ja nuoret pojat ylistivät heitä tanssein ja maalaissoitannon sävelin. Sitten vietettiin kemuja, joissa ilo ja kohtuullisuus pitivät valtiutta yhdessä. Näissä kokouksissa puhui teeskentelemätön luonto. Niissä opittiin antamaan sydän ja ottamaan se. Niissä teki neitseellinen kainous punastuen äkillisen, mutta piankin isien suostumuksen vahvistaman tunnustuksen. Ja niissä hellät äidit aavistelivat riemukseen rakkaita ja uskollisia liittoja.
Temppeleihin käytiin anomaan jumalain suosiota, mutta ei rikkauksia eikä rasittavaa yltäkylläisyyttä, sillä moiset toivomukset eivät olleet onnellisten luolaihmisten arvoisia: he osasivat haluta niitä vain omaistensa puolesta. He saapuivat alttarien juurelle vain pyytämään terveyttä vanhemmilleen, yksimielisyyttä veljilleen, hellyyttä vaimoilleen, rakkautta ja kuuliaisuutta lapsilleen. Neidot tulivat tuomaan sinne sydämensä lemmekkään uhrin eivätkä rukoilleet jumalilta muuta armoa kuin kykyä tehdä joku luolaihminen onnelliseksi.
Iltaisin, kun laumat palasivat niityiltä ja väsyneet härät toivat auransa kotiin, he kerääntyivät joukkoihin ja vaatimattoman aterian ääressä lauloivat ensimmäisten luolaihmisten vääryyksistä ja heidän onnettomuuksistaan, samoin kuin uuden kansan mukana uudelleen syntyvästä hyveestä ja sen kansan onnesta. He lauloivat sitten jumalten suuruudesta, heidän suosiostaan, joka on aina heitä rukoilevien ihmisten saatavilla, ja heidän vihastaan, jota on mahdoton väistää niiden, jotka eivät heitä pelkää. He kuvailivat edelleen maalaiselämän viehätystä ja viattomuuden kaunistaman olon onnea. Pian he antautuivat unen valtaan, jota eivät huolet ja murheet milloinkaan keskeyttäneet.
Luonto tyydytti yhtä auliisti sekä heidän toiveensa että heidän tarpeensa. Tässä onnellisessa maassa ei ahneutta tunnettu lainkaan. Kun asukkaat antoivat toisilleen lahjoja, uskoi antaja aina joutuneensa paremmalle puolelle. Luolaihmisten kansa piti itseään yhtenä ainoana perheenä: laumat olivat melkein aina sekaisin. Ainoana vaivana, johon tavallisesti ei ryhdytty, oli niiden jakaminen.
Erserumissa, 6 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.
13. kirje.
Usbek kirjoittaa samalle.