Erään vanhan tarun katkelma.
Eräällä saarella Orkadien lähellä syntyi poikalapsi, jonka isä oli Aiolos, tuulien jumala, ja äiti kaledonialainen luonnotar. Hänen sanotaan aivan itsestään oppineen laskemaan sormillaan ja jo neljän vuotiaana tunteneen metallit niin tarkoin, että kun hänen äitinsä aikoi antaa hänelle messinkisormuksen kultasormuksen asemesta, keksi hän petoksen ja heitti lahjan maahan.
Heti kun hän oli ehtinyt varttuneeseen ikään, neuvoi isä hänelle sen salaisuuden, kuinka tuulet voidaan sulkea nahkasäkkiin: niitä hän sitten myyskenteli kaikille matkustajille. Mutta kun tavara ei ollut oikein haluttua hänen kotimaassaan, lähti hän sieltä ja alkoi kiertää maailmaa kumppaninaan sokea sattuman jumala.
Matkoillaan hän kuuli, että Baeticassa kultaa kiilteli joka taholla. Silloin hän syöksymällä sinne. Hänet otti kuitenkin hyvin huonosti vastaan Saturnus, joka piti silloin valtaa. Mutta sitten kun tämä jumala oli poistunut maan päältä, keksi hän mennä kaikkiin kadunkulmiin ja huutaa siellä lakkaamatta kähein äänin: "Baetican asukkaat! Te luulette olevanne rikkaita, koska teillä on kultaa ja hopeaa. Teidän erehdyksenne säälittää minua. Uskokaa minua: jättäkää kurjien metallien maa ja tulkaa mielikuvituksen valtakuntaan, missä minä lupaan antaa teille rikkauksia, jotka teitä itseännekin hämmästyttävät," Samassa avasi hän suuren osan mukanaan tuomiaan nahkasäkkejä ja jakeli tavaraansa kaikille, jotka sitä vain halusivat.
Seuraavana päivänä hän palasi samoihin katujenkulmiin ja huusi: "Baetican asukkaat! Tahdotteko rikastua? Kuvitelkaa, että minä olen hyvin rikas ja että te olette myöskin hyvin rikkaita. Ajakaa joka aamu päähänne, että omaisuutenne on yön kuluessa paisunut kaksinkertaiseksi. Nouskaa sitten makuulta, ja jos teillä on velkojia, menkää maksamaan heille sillä, mitä olette kuvitelleet ja kehottakaa heitäkin vuorostaan kuvittelemaan."
Muutaman päivän kuluttua hän ilmestyi jälleen ja puhui tähän tapaan: "Baetican asukkaat! Minä huomaan kyllä, ettei mielikuvituksenne ole enää niin vilkas kuin ensi päivinä. Antakaa siis minun mielikuvitukseni ohjata teitä. Minä panen joka aamu silmienne eteen ilmoitustaulun, josta tulee teidän rikkauksienne lähde. Te näette siinä vain neljä sanaa, mutta ne sanat merkitsevät paljon, sillä ne määräävät vaimojenne myötäjäiset, lastenne perinnöt, palvelijainne luvun. Ja mitä teihin tulee", sanoi hän lähinnä seisoville, "mitä teihin tulee, rakkaat lapseni — minä voin puhutella teitä sillä nimellä, sillä olenhan minä teidät uudelleen synnyttänyt — ratkaisee ilmoitustauluni vaunujenne komeuden, pitojenne loiston, rakastajattarienne luvun ja kalleuden."
Päivän, parin kuluttua hän saapui kadunkulmaan aivan hengästyksissään. Ja vihan vimmoissa hän karjui: "Baetican asukkaat. Minä neuvoin teitä kuvittelemaan, mutta minä näen, ettette sitä tee. No niin: nyt minä käsken." Sen sanottuaan hän poistui nopeasti. Mutta harkinta kutsui hänet samoja jälkiään takaisin. "Olen kuullut, että jotkut teidän joukostanne ovat kyllin inhoittavia pitääkseen säilössään kultansa ja hopeansa. Menköön vielä hopea, mutta kulta… kulta! Ah! se se minua vasta kiukuttaa… Vannon kautta pyhien säkkieni, että elleivät he tuo sitä minulle, minä rankaisen heitä ankarasti." Sitten hän lisäsi hyvin vakuuttavan näköisenä: "Luuletteko minun pyytävän teiltä näitä kurjia metalleja pitääkseni ne? Johan sekin todistaa täydellistä vilpittömyyttäni, että minä palautin niistä heti teille puolet, kun te jokin päivä sitten niitä minulle toitte."
Seuraavana päivänä huomattiin hänet jo kaukaa ja kuultiin puhuvan viekoittelevan lempeällä ja imartelevalla äänellä: "Baetican asukkaat! Minä olen kuullut osan aarteitanne olevan ulkomailla. Pyydän teitä, toimittakaa ne minulle. Tekisitte minulle sillä suuren ilon ja minä olisin teille siitä ikuisesti kiitollinen."
Aioloksen poika puhui ihmisille, joita ei juuri naurattanut. Mutta nyt he eivät voineet olla hohottamatta. Siksipä hän menikin matkoihinsa hyvin hämmentyneenä. Mutta rohkaisten mielensä hän uskalsi kuitenkin palata anelemaan: "Minä tiedän teillä olevan kalliita kiviä. Jupiterin nimessä, luopukaa niistä! Mikään ei teitä niin köyhdytä kuin moiset tavarat. Luopukaa niistä, sanon minä. Ellette kykene sitä itse tekemään, hankin teille mainioita välittäjiä. Kuinka suuret rikkaudet tulvivatkaan taskuihinne, jos vain teette niin kuin minä neuvon! Niin, minä lupaan teille kaikki, mitä on puhtainta pusseissani."
Vihdoin hän nousi lavalle ja puhui varmalla äänellä: "Baetican asukkaat! Olen verrannut sitä onnellista tilaa, missä te nyt olette, siihen tilaan, missä näin teidät tänne tullessani, ja olen havainnut teidät rikkaimmaksi kansaksi maan päällä. Mutta kohottaaksenne varallisuutenne huippuunsa sallikaa minun ottaa puolet omaisuudestanne." Näin puhuttuaan Aioloksen poika katosi kerkein siivin ja jätti kuulijansa kuvailemattoman hämmästyksen valtaan. Senpätähden hän palasikin seuraavana päivänä ja sanoi: "Minä huomasin eilisen puheeni olleen teille tavattoman vastenmielinen. No niin: olkaa kuin en minä olisi mitään puhunut. Puolethan on tottakin liikaa. On käytettävä toisia keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi, jonka olen viittonut. Kootkaamme rikkautemme samaan paikkaan. Sehän käy helposti päinsä, sillä nehän eivät vaadi suurta tilaa." Niin tapahtui, ja heti katosi niistä kolmeneljäsosaa.