"'— Luullakseni hänen kävisi vaikeaksi pettää teitä, vastasi hän. — Siitä toimesta, mikä minulla on teidän seurassanne, tuskin selviydytään viekkaudella. Sitä paitsi lähetän hänet niin pitkälle, ettette enää kuule hänestä puhuttavankaan. Tästä hetkestä alkaen pidän minä huolta teidän onnestanne. En tule olemaan lainkaan mustasukkainen. Minä osaan kyllä hankkia varmuuden uskollisuudestanne tuottamatta teille hankaluuksia. Minulla on kyllin hyvä ajatus ansioistani uskoakseni, että pysytte minulle kuuliaisina. Ellette noudata hyvettä kun on puhe minusta, niin kuka teidät sitten siihen taivuttaisi? Tätä keskustelua riitti pitkälti hänen ja näiden vaimojen välillä, jotka enemmän hämmästyneinä molempien Ibrahimien erilaisuudesta kuin yhtäläisyydestä eivät edes joutaneet kyselemään niin moninaisten ihmeiden selitystä. Vihdoin palasi oikea aviomies epätoivoisena katsomaan heitä vielä kerran: hän tapasi koko talonsa riemun vallassa ja vaimonsa uskottomampina kuin koskaan. Sellaisessa paikassa ei ollut mustasukkaisella viipymistä: hän poistuikin raivoissaan. Ja hetkistä myöhemmin seurasi väärä Ibrahim häntä, kävi häneen käsiksi, viiletti häntä halki ilmojen ja heitti hänet neljänsadan peninkulman päähän sieltä.
"'Oi hyvät jumalat, mikä murhe valtasi naiset heidän rakkaan Ibrahiminsa kadottua! Jo olivat heidän eunukkinsakin saaneet takaisin entisen luontaisen ankaruutensa. Koko talo kylpi kyynelissä. Joskus he arvelivat kaikkea tapahtunutta vain unennäöksi. He tuijottivat toisiinsa ja muistuttelivat toisilleen näiden outojen seikkailujen pienimpiäkin yksityiskohtia. Vihdoin palasi taivaallinen Ibrahim yhä rakastettavampana. Naisista tuntui, ettei hänen matkansa ollut häntä lainkaan rasittanut. Uusi isäntä käyttäytyi niin eri tavalla kuin entinen, että se hämmästytti kaikkia naapureita. Hän erotti kaikki eunukit ja päästi kenen tahansa taloonsa. Eikä hän edes sallinut naistensa käyttää huntuja. Oli kummaa nähdä heitä kemuissa miesten seurassa, yhtä vapaina kuin nämäkin. Ibrahim ajatteli, ja syystä kyllä, etteivät maan tavat koskeneet sellaisia kansalaisia kuin hän. Kuitenkaan hän ei kieltäytynyt mistään tuhlauksesta: hän hävitti suunnattoman avokätisesti mustasukkaisen aviomiehen omaisuuden, niin ettei tämä, kun hän kolmen vuoden kuluttua palasi niistä kaukaisista maista, minne hänet oli lennätetty, löytänyt muuta kuin vaimonsa ja kolmekymmentäkuusi lasta.'"
Pariisissa, 26 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1720.
142. kirje.
Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.
Tässä seuraa kirje, jonka eilen sain eräältä oppineelta mieheltä. Se tuntunee Sinusta aika omituiselta.
"Hyvä herra!
"Puoli vuotta sitten perin hyvin rikkaan sedän, joka jätti minulle viisi-, kuusisataatuhatta livreä ja komeasti sisustetun talon. On nautinto olla varoissaan silloin kun osaa niitä varoja hyvin käyttää. Minä en ole lainkaan kunnianhimoinen eikä minulla ole halua huvituksiinkaan. Oleskelen melkein aina työhuoneessani, missä vietän oppineen miehen elämää. Sellaisessa paikassa viihtyy kunnianarvoisan muinaisajan innokas ihailija.
"Kun setä oli sulkenut silmänsä, olisin hyvin kernaasti haudannut hänet muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten käyttämin juhlamenoin, mutta minulla ei silloin vielä ollut kyynelmaljakoita eikä uurnia eikä muinaisaikaisia lamppuja.
"Sittemmin olen kyllä hankkinut runsaasti näitä kallisarvoisia harvinaisuuksia. Muutamia päiviä sitten myin hopeisen pöytäkalustoni ostaakseni savilampun, jota muuan stoalainen filosofi oli käyttänyt. Olen luopunut kaikista peileistä, joilla setäni oli peittänyt melkein kaikki huoneidensa seinät saadakseni pienoisen hiukan rikkoutuneen kuvastimen, joka oli muinoin palvellut Vergiliusta: minusta on ihastuttavaa nähdä omat kasvoni heijastuneina Mantovan joutsenen piirteiden paikalla. Eikä siinä kaikki. Olen ostanut sadalla louisd'orilla viisi tai kuusi kuparirahaa, jotka olivat käytännössä kaksituhatta vuotta sitten. Tietääkseni ei talossani ole nykyään ainoatakaan huonekalua, joka ei olisi tehty ennen keisarikunnan rappeutumista. Minulla on pienoinen huone täynnä hyvin arvokkaita ja hyvin kalliita käsikirjoituksia. Vaikka turmelenkin näköni lukiessani niitä, käytän kuitenkin niitä paljon mieluummin kuin painettuja kappaleita, jotka eivät ole niin tarkkoja ja joita kulkee kaikkien käsissä. Vaikka en juuri käy ulkona, on minulla kuitenkin rajattoman intohimoinen halu tuntea kaikki ne vanhat tiet, jotka olivat olemassa roomalaisten aikaan. Niinpä kulkee muuankin sellainen aivan läheltä asuntoni ohitse: siitä on noin tuhatkaksisataa vuotta, kun eräs Gallian prokonsuli sen laitatti. Mennessäni maatalooni en jätä milloinkaan kulkematta sitä pitkin, vaikka se onkin hyvin epämukava ja vaikka siitä tuleekin yli peninkulman kierto. Mutta se minua raivostuttaa, että sen varrelle on sinne ja tänne pystytetty puupylväitä osoittamaan matkaa läheisiin kaupunkeihin. Olen vallan epätoivoissani nähdessäni nämä kurjat merkit muinaisten peninkulmapatsaiden tilalla. Varmastikin velvoitan perilliseni korjaamaan ne entiseen kuntoonsa ja käsken heitä alistumaan niihin kulunkeihin testamentissani. Jos Teillä on, hyvä herra, joku persialainen käsikirjoitus, olisin hyvin iloinen, jos suvaitsisitte toimittaa sen haltuuni. Minä maksan siitä niin paljon kuin vain haluatte ja kaupanpäällisiksi annan Teille muutamia omia teoksiani, jotka osoittanevat Teille, etten minäkään ole kirjallisen valtion hyödytön jäsen. Niiden joukossa huomannette tutkimuksen, missä minä todistan, että muinaisissa voittokulkueissa käytetty seppele oli punottu tammenlehvistä eikä laakerista. Ihailunne saavuttanee myös toinen teos, missä minä luotettavimpien kreikkalaisten kirjailijain lausunnoista tehtyihin oppineihin johtopäätelmiin nojaten osoitan, että Kambyses haavoittui vasempaan eikä suinkaan oikeaan sääreen. Kolmannessa minä taas todistan, että pieni otsa oli roomalaisten keskuudessa hyvin suosittu kauneuden merkki. Lähetän myös Teille nelitaitteisen niteen, joka sisältää Vergiliuksen Aeneidin VI. laulun erään säkeen selityksen. Kaikki nämä teokset saatte kuitenkin vasta muutaman päivän kuluttua. Tällä hetkellä tyydyn vain toimittamaan Teille seuraavan, jonkun vanhan kreikkalaisen tarujenkokoilijan muistiin merkitsemän katkelman, jota ei ole vielä julkaistu ja jonka minä keksin erään kirjaston tomuisista kätköistä. Minä jätän Teidät nyt erään tärkeän tehtävän takia, joka minulla on paraillaan suoritettavana. Minun on näet korjattava entiselleen muuan Plinius Luonnontutkijan kaunis kohta, jonka 5. vuosisadan jäljentäjät ovat omituisesti vääntäneet. Minä olen, jne."