Näin kaikissa sydämissä äkkiä syttyvän sammuttamattoman rikkauden janon. Minä näin hetkessä muodostuvan kamalan rikastumisen salaliiton, ei rikastumisen rehellisellä työllä ja kunniallisella ahkeruudella, vaan ruhtinaan, valtion ja kansalaistoverien vararikolla.
Näin kunniallisen kansalaisen käyvän näinä onnettomina aikoina nukkumaan vain tämä ajatus mielessä: "Tänään panin yhden perheen puille paljaille. Huomenna panen toisen."
Muuan toinen sanoi: "Minä lähden tästä mukanani eräs musta mies, jolla on kirjoitusneuvot kädessä ja terävä rauta korvan takana, ottamaan hengiltä kaikki ne, joille olen velkaa."
Kolmas puheli: "Huomaanpa asiani vähitellen järjestyvän. On kyllä totta, että kun minä kolme päivää sitten kävin suorittamassa erään maksun, jätin kokonaisen perheen kyyneliin, hävitin kahden kunnon tytön myötäjäiset ja tein pienen pojan kasvatuksen mahdottomaksi. Isä kuolee siihen suruun ja äiti kuihtuu kärsimyksistä. Mutta olen tehnyt vain sellaista, minkä laki sallii."
Onko enää suurempaa rikosta kuin se, minkä tekee ministeri turmellessaan kokonaisen kansan tavat, alentaessaan jaloimmatkin sielut, himmentäessään arvoasemien loiston, saastuttaessaan hyveen ja syöstessään korkeimmankin sukuperän yleisen halveksunnan saaliiksi!
Mitä jälkimaailma on sanova silloin kun sen täytyy punastua isiensä häpeästä? Mitä sanoo kasvava kansa verratessaan esivanhempainsa rautaa niiden kultaan, joilta se on välittömästi saanut elämän? En epäile aatelisten poistavan vaakunakilvistään kelvotonta ylhäisyysasteikkoa, joka tuottaa heille häpeää, ja jättävän nykyistä sukupolvea siihen innoittavaan alennukseen, johon se on omasta ehdostaan joutunut.
Pariisissa, 11 p. Rhamazan-kuuta v. 1720.
147. kirje.
Suureunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.
Asiat ovat nyt kehittyneet asteelle, jota on enää mahdoton sietää. Vaimosi ovat alkaneet kuvitella, että lähtösi on tehnyt heidät kokonaan vapaiksi rangaistuksesta. Täällä tapahtuu kauheita. Vapisen itsekin sitä julmaa kertomusta, mikä minun on Sinulle esitettävä.