Montesquieu käsittelee tässä kirjeessä ja useissa seuraavissa ns. Law'n järjestelmän tuhoisaa vaikutusta maan yleisiin raha-asioihin. Skotlantilainen John Law (1671-1729) kuului niihin omituisen haaveellisiin ja samalla suurpiirteisen käytännöllisiin "suunnitelmiensepittäjiin" (Projektenmacher, hommes à projets, brasseurs d'affaires), jotka 17. ja 18. vuosisadalla tuon tuostakin pyörryttivät sekä valtioiden johtomiehiä että suurta yleisöä ihmeellisillä ehdoillaan. Law, joka oli pelillä hankkinut suuren omaisuuden ja Hollannissa tutustunut kehittyneeseen pankkiliikkeeseen, tarjoutui pelastamaan Ranskan silloisen sijaishallitsijan, Orleansin herttuan siitä suunnattomasta velkataakasta, minkä Ludvig XIV oli valtiolle hankkinut. Se oli tapahtuva setelinanto-oikeudella varustetun valtiopankin perustamisella ja yleensä luoton laajentamisella ja korkokannan alentamisella. Kun Law'n v. 1716 perustama yksityinen pankki menestyi erinomaisesti, muutettiin hänen pankkinsa v. 1718 valtion pankiksi, ja sen setelien tuli kullan ohessa olla ainoana laillisena maksuvälineenä suuremmille summille. Siihen liitettiin pian Ranskan koko merentakaisen kaupan hoito ja se otti myös huolekseen valtion rahan lyönnin ja verojen vuokrauksen, samalla kun se lainasi valtiolle 1,200 miljoonaa livreä. Yhtiön osakepääomaa lisättiin tietysti alinomaa toiminnan laajetessa, ja yleisö halusikin ahnaasti näitä uusia arvopapereita, koska kaikki näytti niin suurenmoiselta ja varmalta. Näin alkoi ennen kuulumaton pörssihuijaus. Osakkeiden kurssi kohosi huimaavasti, niin että v. 1720:n alussa maksettiin 500 livren paperista 20,000 livreä. Samalla laskettiin yhä uusia seteleitä liikkeeseen, varsinkin sitten kun Law oli v. 1720:n alussa nimitetty raha-asiain ministeriksi. Uusi ministeri ryhtyi jopa pakkokeinoihin, saadakseen yleisön metallirahan asemesta käyttämään vain setelirahaa. Niinpä määrättiin esim., että kansalaisten tuli jättää kultansa, hopeansa ja muut kalleutensa yleisiin kassoihin ja korvaukseksi ottaa pankin seteleitä. Se oli jo korkeata peliä, ja kun yleisön luottamus sai ensin hiukankin aihetta horjumiseen, ei romahduskaan ollut enää kaukana: eihän käynyt kovin kauan päinsä hoitaa kokonaisen maan taloutta vain kuvitelluilla arvoilla. Osakkeiden arvo alkoi äkkiä laskea yhtä huimaavasti kuin se oli ennen noussut, ja setelien kävi samoin. Seurauksena oli valtion vararikko, joka saattoi lukemattomia kansalaisia kerjäläisiksi, jos kohta monet olivat huijauksen aikana suunnattomasti rikastuneetkin ja jos kohta kiihkeän kullanhimon lumoissa oli tapahtunutkin monenlaisia aavistamattomia varallisuuden keikauksia. Law erotettiin virastaan, ja jo jouluk. v. 1720 hänen täytyi paeta Ranskasta pelastaakseen henkensä. Vuosikymmenen lopulla hän kuoli perinpohjin köyhtyneenä Venetsiassa. Luotto, Law'n järjestelmän perustus, joutui hänen hyvää tarkoittavan, mutta yltiöpäisen puuhansa onnettomien seurausten takia Ranskassa pitkäksi ajaksi huonoon huutoon.
Savoijan prinssi Fransesco Pio oli v. 1719 Espanjan armeijan päällikkönä, samoin kuin Berwickin marsalkka Ranskan. Vihollisuudet olivat ylempänä mainitun kardinaali Alberonin vehkeiden tulos, koska hän tahtoi saada Ranskan kruunun Espanjan kuninkaalle Filip V:lle, niinkuin yleensäkin kohottaa Espanjan sen entiseen mahtavuuteen. Madridin rauha lopetti riidat v. 1720 vastoin Alberonin suurenmoisia tuumia.
133. kirje.
V. 1707 oli pariisilainen Saint-Victorin luostari testamenttimääräysten johdosta avannut suuren kirjastonsa yleisölle.
134. kirje.
Kvietismi on mystillisuskonnollinen liike, joka sai alkunsa espanjalaisen Miguel de Molinoksen (1640-1697) opetuksista ja joka on tavallaan jatkoa keskiajan kirkolliselle mystiikalle. Se asettaa ihanteeksi sielun täydellisen toimettomuuden, lepotilan (lat. sana quies, quietis merkitsee "lepoa", "alallansa oloa") ja vaipumisen Jumalaan, "pyhän välinpitämättömyyden". Oma tahto ja omat toiveet ovat kokonaan kuoletettavat. Käytännöllisistä syistä katolinen kirkko tuomitsi kvietismin.
135. kirje.
Se laskumestari, jota tässä tarkoitetaan, on aikaisemmin esitelty
John Law.
137. kirje.
Kun Montesquieu halveksii muita runouden lajeja ja antaa arvoa vain näytelmärunoudelle, on kuin puhuisi hänen suunsa kautta se "suuri vuosisata", joka oli Ranskan kirjallisuuteen liittänyt kuolemattomia mestariteoksia sekä murhenäytelmän että huvinäytelmän alalta. Siinä suhteessa vastusti häntä ankarimmin Voltaire, jolla oli tähän vastustukseen omakohtaista syytä. Kun näet Montesquieu jyrkästi kielsi, ettei eepillisiä runoelmia Homeroksen laulujen ja mahdollisesti Aeneidin jälkeen enää voida luoda, arvellaan hänen sillä tähdänneen Voltaire'in Henriade'iin, joka jo tähän aikaan kierteli kaupunkia käsinkirjoitettuna.