Pariisissa, 28 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.
45. kirje.
Rica kirjoittaa Usbekille ———:n
Eilen aamulla, ollessani vielä vuoteessa, kuulin ankarasti kolkutettavan ovelleni, minkä äkkiä avasikin, tai paremmin sanoen survaisi tieltään muuan mies, johon olin hiukan tutustunut ja joka minusta näytti olevan aivan suunniltaan.
Hänen pukunsa oli enemmän kuin vaatimaton. Hänen vinossa istuvaa irtotukkaansa ei oltu edes kammattu. Hänellä ei ollut ollut aikaa neulotuttaa mustaa nuttuansa ja hän oli tänään jättänyt suorittamatta kaikki ne ovelat varovaisuustoimet, joilla hänen oli tapana peitellä ulkonaisen asunsa rappeutumista.
"Nouskaa, nouskaa", sanoi hän minulle. "Minä tarvitsen teitä koko päivän. Minulla on tuhansia ostoksia tehtävänä ja olisin hyvin mielissäni, jos saisin ne suorittaa teidän seurassanne. Ensinnäkin meidän täytyy mennä Saint-Honorén kadulle puhuttelemaan erästä notaaria, jolla on viisisataatuhatta livreä maksava tilus myytävänä: haluaisin kernaasti päästä etusijalle kaupanteossa. Tänne tullessani poikkesin hetkiseksi Saint-Germainin etukaupunkiin ja vuokrasin sieltä asunnon kahdellatuhannella kultarahalla: toivon saavani sopimuksen valmiiksi tänään."
Heti kun olin saanut pukeutuneeksi tai sinne päin, lennätti mieheni minut päätä pahkaa kadulle: "Menkäämme aluksi ostamaan vaunut ja pitäkäämme sitten huolta hevosista ja palvelijoista." Ja tosiaan ostimmekin me, ei ainoastaan vaunut, vaan myös sadallatuhannella frangilla kaikenlaista tavaraa, vähemmässä kuin tunnin ajassa. Kaikki tämä kävi hyvin nopeasti, koska se miekkonen ei tinkinyt vähintäkään eikä laskenut koskaan: niinpä hän ei liikuttanutkaan mitään paikaltaan. Minä ihmettelin kaikkea tätä, ja miestä lähemmin tarkastellessani havaitsin hänessä niin kummallisen rikkauden ja köyhyyden sekoituksen, etten tiennyt mitä uskoa. Mutta vihdoin katkaisin äänettömyyden, vein hänet hiukan syrjään ja kysyin häneltä: "Hyvä herra, kuka tämän kaiken maksaa?"
"Minä", sanoi hän. "Tulkaa huoneeseeni ja minä näytän teille suunnattomia aarteita ja rikkauksia, joita mahtavimmatkin hallitsijat kadehtisivat, mutta joita teidän ei tarvitse kadehtia, koska saatte nauttia niistä aina minun kanssani."
Minä seuraan häntä. Kiipeämme hänen viidenteen kerrokseensa ja tikapuita avuksemme käyttämällä hilaudumme kuudenteen, jonka muodosti taivaan tuulille avonainen koppi, missä näkyi ainoastaan pari kolme tusinaa erilaisilla nesteillä täytettyä savikulhoa.
"Nousin tänään hyvin varhain", kertoi hän minulle, "ja tein ensiksi saman, mitä olen tehnyt jo kaksikymmentäviisi vuotta: tarkastelin työtäni. Silloin näin tulleeksi sen suuren päivän, joka oli tekevä minusta rikkaimman miehen maan päällä. Huomaatteko tätä punertavaa nestettä? Sillä on nyt kaikki ne ominaisuudet, joita filosofit vaativat metallien muuttamiseen. Minä olen siitä saanut nämä rakeet, jotka tässä näette ja jotka ovat oikeata kultaa väriltään, vaikka vielä hiukan epätäydellisiä painoltaan. Se salaisuus, jonka Nicolas Flamel keksi ja jota Raimundus Lullus ja miljoonat muut ovat lakkaamatta etsineet, on nyt joutunut minun haltuuni ja minä olen tänään onnellinen adepti. Suokoon taivas minun käyttävän niin suuria aarteita, mitkä se on minulle lahjoittanut, vain sen kunniaksi!"