Minä lähdin ja laskeuduin tai oikeammin syöksyin alas portaita vihan vimmassa, ja jätin tämän rikkaan miehen hulluinhuoneeseensa. Hyvästi, rakas Usbek. Käyn Sinua tervehtimässä huomenna ja jos tahdot, palaamme yhdessä Pariisiin.
Pariisissa, Rhegeb-kuun viimeisenä päivänä v. 1713.
46. kirje.
Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.
Minä näen täällä ihmisiä, jotka kiistelevät loppumattomasti uskonnosta. Mutta minusta näyttävät he samalla kiistelevän siitä, kuka noudattaisi sitä vähimmin.
He eivät tule siitä paremmiksi kristityiksi eivätkä edes paremmiksi kansalaisiksi. Ja juuri se seikka minua ihmetyttää, sillä mitä uskontoa tunnustettaneenkin, ovat lakien noudattaminen, lähimmäisen rakastaminen, vanhempien kunnioittaminen aina ensimmäisiä uskonnollisen vakaumuksen merkkejä.
Eikö tosiaankin uskonnollisen ihmisen ensimmäisenä velvollisuutena tule olla sen jumalan miellyttäminen, joka on hänen tunnustamansa uskonnon perustanut? Mutta tämä päämäärä on epäilemättä varmimmin saavutettavissa noudattamalla yhteiskunnan lakeja ja ihmisyyden vaatimuksia. Sillä mitä uskontoa tunnustettaneenkin, heti kun jokin uskonto edellytetään, täytyy myöskin edellyttää, että Jumala rakastaa ihmisiä, koska hän on perustanut uskonnon, tehdäkseen heidät onnellisiksi, että jos hän rakastaa ihmisiä, voi olla varma hänen mielisuosionsa saavuttamisesta rakastamalla heitä myöskin, s.o. harjoittamalla heidän hyväkseen kaikkia lähimmäisenrakkauden ja ihmisyyden velvollisuuksia ja välttämällä niiden lakien loukkaamista, joiden alaisina he elävät.
Tällä tavalla saattaa uskoa paljon varmemmin miellyttävänsä Jumalaa kuin noudattamalla niitä tai näitä ulkonaisia menoja, sillä ulkonaisiin menoihin ei itsessään sisälly minkäänlaista ansiota. Ne ovat varteenotettavia vain siinä määrässä ja siinä mielessä, että ne ovat Jumalan säätämiä. Mutta sepä onkin antanut aihetta valtaviin kiistelyihin, ja asiasta voikin helposti erehtyä, koska on valittava yhden uskonnon määräämät ulkonaiset menot kahdentuhannen muun uskonnon määräämistä.
Muuan mies rukoili joka päivä Jumalaa näin: "Herra, minä en ymmärrä mitään niistä kiistoista, joita Sinusta lakkaamatta käydään. Minä tahtoisin palvella Sinua Sinun tahtosi mukaan. Mutta jokainen ihminen, jolta minä kysyn neuvoa, käskee minua palvelemaan Sinua hänen tahtonsa mukaan. Kun haluan Sinua rukoilla, en tiedä, millä kielellä minun olisi Sinua puhuteltava. En myöskään tiedä, missä asennossa minun tulisi Sinun puoleesi kääntyä: yksi sanoo, että minun tulee rukoilla Sinua seisaaltani, toinen vaatii minua istumaan, kolmas käskee minua laskeutumaan polvilleni. Eikä siinä kyllin. Onpa sellaisiakin, jotka väittävät minun pitävän peseytyä joka aamu kylmällä vedellä. Toiset taas ovat sitä mieltä, että Sinä katselet minua inhoten, ellen minä leikkuuta pientä palaa ihostani. Eräänä päivänä satuin syömään kaniinia muutamassa karavaanimajalassa. Kolme lähelleni osunutta miestä sai minut vapisemaan. He väittivät kaikki kolme että minä olin Sinua syvästi loukannut: yksi, koska tämä eläin oli saastainen, toinen, koska se oli tapettu kuristamalla, ja kolmas, koska se ei ollut kala. Muuan bramaani, joka osui kulkemaan siitä ohi ja jonka otin tuomariksemme, sanoi minulle: 'He ovat kaikki väärässä, sillä kaikesta päättäen te ette itse tappanut tätä eläintä.'"
"Kyllä minä tapoin", vastasin minä.