"Ken on tuo mies", alotin siis, "joka on meille pitänyt pitkät puheet mahtimiehille antamistaan päivällisistä, joka kohtelee tuttavallisesti herttuoitanne ja joka usein keskustelee ministerienne kanssa, vaikka minulle on sanottu olevan erikoisen vaikeata päästä näiden pakeille? Hän on pakostakin jalosukuinen mies. Mutta samalla hän näyttää niin karkealta ja raakamaiselta, että hän tuskin tuottaa kunniaa jalosukuisille miehille. Muutoin en keksikään hänessä minkäänlaisen kasvatuksen jälkiä. Minä olen muukalainen, mutta minusta tuntuu, että on yleensä olemassa jonkunlainen kaikille kansoille yhteinen tapojen sievistys. Hänessä en huomaa mitään sensuuntaista: ovatko jalosukuiset miehenne sivistymättömämpiä kuin muut?"
"Tämä mies", vastasi hän minulle nauraen, "on verojen vuokraaja. Hän on yhtä paljon muiden yläpuolella rikkauksiltaan kuin hän on kaikkien alapuolella syntyperältään. Hänellä olisi Pariisin paras pöytä, jos hän voisi täydelleen lakata syömästä kotonaan. Hän on hyvin hävytön, niinkuin näette, mutta hän loistaa kokkinsa kustannuksella: niinpä ei hän olekaan kiittämätön tätä kohtaan, sillä olettehan kuullut hänen kehuvan miestä koko päivän."
"Entä tuo mustiin puettu pyylevä mies", jatkoin minä, "jonka tuo nainen on istuttanut viereensä, miksi hän pitää synkkää pukua, vaikka hän näyttää iloiselta ja vaikka hänellä on hyvin kukoistava hipiä? Hän hymyilee suloisesti heti kun vain joku häntä puhuttelee. Hänen ulkoasunsa on vaatimattomampi, mutta laitellumpi kuin teidän naistenne."
"Hän on", vastattiin minulle, "saarnamies ja, mikä pahempaa, rippi-isä. Sellaisena kuin hänet näette, hän tietää yhtä ja toista enemmän kuin aviomiehet. Hän tuntee naisten heikot puolet, ja nämä tietävät myös, että hänelläkin on oma heikkoutensa."
"Kuinka!" virkoin minä, "hänhän puhuu lakkaamatta eräästä asiasta, jota hän nimittää armoksi".
"Ei aina", sain vastaukseksi. "Sievän naisen korvaan hän puhuu vielä mieluisammin hänen lankeemuksestaan. Hän iskee salamalla julkisesti, mutta yksityisesti hän on lempeä kuin karitsa."
"Minusta näyttää", sanoin minä silloin, "että hänelle osoitetaan hyvin suurta kunnioitusta ja että häntä kohdellaan erikoisen arvokkaasti".
"Kuinka! Ettäkö häntä kohdellaan kunnioittavasti! Hän on tarpeellinen mies. Hän sulostuttaa yksinäisen kammion elämää. Hän jakelee pieniä neuvoja, hän tekee hyväntahtoisia palveluksia, hän suorittaa merkitseviä käyntejä. Hän poistaa päänsäryn paremmin kuin mikään maailmanmies. Hän on tosiaankin mainio olento."
"Mutta ellen teitä rasita, sanokaahan minulle, kuka on tuo, joka istuu meitä vastapäätä, joka on niin kehnosti puettu, joka tuon tuostakin vääntelee naamaansa, joka käyttää erilaista kieltä kuin muut ja jolla ei ole kylliksi henkevyyttä puhuakseen, mutta joka puhuu näyttääkseen henkevältä?"
"Hän on runoilija", kuului vastaus, "sitä ihmissuvun hullunkurisinta lajia. Nämä ihmiset sanovat olevansa syntyneitä siksi mitä he ovat. Se on totta: he ovat myöskin syntyneitä siksi, minä he tulevat koko ikänsä pysymään, s.o. melkein aina kaikista ihmisistä naurettavimpina. Niinpä ei heitä säästetäkään. Heihin syydetään ylenkatsetta täysin käsin. Nälkä on tuonut tämän olennon tähän taloon, ja häntä kohtelevat siinä hyvin sekä isäntä että emäntä, joiden ystävällisyys ja kohteliaisuus eivät muutu, olipa kysymyksessä kuka tahansa. Hän sepitti heidän häärunonsa silloin kun he menivät naimisiin: se onkin parasta, mitä hän on saanut aikaan eläissään, sillä tämä avioliitto on osoittautunut yhtä onnelliseksi kuin hän ennusti."