"Te ette ehkä usko", lisäsi hän, "piintynyt kun olette itämaalaisiin ennakkoluuloihinne, meidänkin keskuudessamme olevan onnellisia avioliittoja ja vaimoja, joiden hyve on ankara vartija. Henkilöt, joista nyt puhumme, nauttivat keskenään rauhaa, jota ei mikään voi häiritä. Kaikki ihmiset rakastavat ja kunnioittavat heitä. On olemassa vain yksi epäkohta, nimittäin se, että heidän luontainen hyvyytensä saa heidät ottamaan vastaan kaikenlaista väkeä, mistä johtuu, että he oleskelevat joskus huonossa seurassa. Minä en suinkaan heitä siitä moiti: täytyyhän ottaa ihmiset sellaisina kuin he ovat. Niin sanottuun ylhäiseen seurapiiriin kuuluvat ihmiset ovat usein vain ihmisiä, joiden paheet ovat hienostuneempia kuin muiden. Ja ehkäpä heidän laitansa on sama kuin myrkkyjen, joista hienoimmat ovat myöskin vaarallisimpia."
"Entä tuo vanhus", kysyin häneltä kuiskaten, "joka näyttää noin kärtyiseltä? Pidin häntä ensin muukalaisena, sillä paitsi sitä, että hän on puettu toisin kuin muut, hän arvostelee ankarasti kaikkea, mitä Ranskassa tapahtuu, eikä hyväksy teidän hallitustanne."
"Hän on vanha sotakarhu", sanoi hän, "joka pakottaa kaikki kuulijansa muistelemaan hänen urotöittensä pitkää sarjaa. Hän ei voi sietää, että Ranska olisi voittanut taisteluja, missä hän ei ole ollut mukana, tai että ylistellään piiritystä, missä hän ei ole hyökännyt muurin aukkoon. Hän luulee olevansa niin välttämätön historiallemme, että hän kuvittelee sen loppuvan siihen, mihin hänkin on lopettanut. Hän pitää niitä muutamia haavoja, mitkä hän on saanut, yhtä tärkeinä kuin kokonaisen valtakunnan hajoamista. Ja päinvastoin kuin ne filosofit, jotka vaativat meitä nauttimaan vain nykyhetkestä ja jotka selittävät, ettei menneisyys merkitse mitään, nauttii hän yksinomaan menneisyydestä ja elää vain niissä sotaretkissä, joihin hän on ottanut osaa. Hän ikävöi niitä aikoja, jotka ovat jo kuluneet, niinkuin sankarien on elettävä ajoissa, jotka tulevat heidän jälkeensä."
"Mutta miksi on hän jättänyt palveluksen?" utelin minä.
"Hän ei ole sitä suinkaan jättänyt", vastattiin minulle, "vaan palvelus on jättänyt hänet! Hänelle on annettu toimi eräässä pienessä linnoituksessa, missä hän saa kertoella seikkailujaan lopun ikänsä. Edemmäs hän ei milloinkaan pääse: kunniavirkojen tie on häneltä ikiajoiksi suljettu."
"Ja miksikä niin?" virkoin minä.
"Me noudatamme täällä Ranskassa omaa toimintaohjettamme", vastasi hän, "nimittäin sitä, ettemme milloinkaan vie eteenpäin upseereja, joiden kärsivällisyys on saanut kitua alhaisissa toimissa. Me pidämme heitä ihmisinä, joiden henki on ikäänkuin kutistunut pikkuseikkain piirissä askarrellessaan ja jotka siis pieniin tehtäviin tottuneina ovat käyneet kykenemättömiksi hoitamaan suurempia. Me uskomme, ettei mies, jolla ei kolmenkymmenen iässä ole sotapäällikön ominaisuuksia, saavuta niitä milloinkaan, ettei mies, jolla ei ole sitä valtavaa katsetta, mikä yhdellä silmäyksellä näkee useampien peninkulmien alueen kaikkine erilaisine tilanteineen, jolla ei ole sitä mielenmalttia, mikä voiton hetkellä osaa käyttää kaikkia sen tarjoamia etuja ja tappion hetkellä kaikkia mahdollisia apuneuvoja, tavoita näitä kykyjä milloinkaan. Senpätähden onkin meillä loistavia virkoja noille suurille, yleville miehille, joille taivas on suonut sankarin sydämen yhtä hyvin kuin sankarin neron, ja alhaisempia toimia niille, joiden kyvytkin ovat alhaisempia. Näiden joukkoon kuuluvat nekin miehet, jotka ovat vanhentuneet maineettomassa sodassa. Korkeintaan he kykenevät tekemään sitä, mitä ovat tehneet koko ikänsä, eikä ole suinkaan paikallaan sälyttää heidän hartioilleen suurempaa kuormaa juuri silloin kun he alkavat heikontua."
Hetken kuluttua valtasi uteliaisuus minut uudelleen ja minä sanoin: "Lupaan, etten tee teille enää ainoatakaan kysymystä, jos vain sallitte minun vielä tiedustella, kuka on tuo kookas nuori mies, jolla on pitkä tukka, vähän älyä ja runsaasti julkeutta? Minkätähden hän puhuu äänekkäämmin kuin muut ja minkätähden hän on noin erikoisen tyytyväinen olemassaoloonsa?"
"Hän on naissankari", vastasi hän. Kun hän oli lausunut nämä sanat, saapui uusia vieraita, toisia lähti pois, noustiin, joku tuli puhuttelemaan aatelismiestäni ja minä jäin yhtä viisaaksi kuin ennenkin. Mutta hetkistä myöhemmin osui tuo nuori mies ties minkä sattuman kautta läheisyyteeni. Hän kääntyi puoleeni ja virkkoi: "On kaunis ilma. Ettekö haluaisi, hyvä herra, tulla hiukan kävelemään puutarhaan?" Vastasin hänelle niin kohteliaasti kuin osasin, ja me lähdimme yhdessä. "Tulin tänne maalle", puheli hän, "tehdäkseni mieliksi talon emännälle, jonka kanssa en ole niinkään huonoissa väleissä. On kyllä jossakin olemassa muuan nainen, joka tästä noituu hiukan, mutta minkä sille mahtaa? Minä seurustelen Pariisin kauneimpien naisten kanssa, mutta en kiinny heistä ainoaankaan, vaan pimitän uljaasti heidän silmiään, niin yhden kuin toisenkin — sillä meidän kesken sanoen: minä en juuri ole niitä kaikkein luotettavimpia miehiä."
"Ilmeisestikin, hyvä herra", sanoin minä, "teillä on joku virka tai toimi, joka estää teitä hartaammin seurustelemasta heidän kanssaan?"