Persialaisten kirjeiden ja roomalaismietteiden erotus on tuntuva. Uudessa teoksessa on kaikki vakavaa ja punnittua. Sanonta pyrkii jykeään suppeuteen, selkeään yksinkertaisuuteen, painavaan ytimekkyyteen. Rohkein, yleistävin vedoin käydään läpi Rooman koko loistava historia, muutamin iskevin piirtein hahmotellaan roomalaisen sielunominaisuudet, vapaudenrakkaus, työinto, isänmaan kunnioitus, sotalaitoksen ja mieskurin vankka voima, sisäisten taistelujen kiivaus, joka estää mieliä veltostumasta, senaatin uljuus ja neuvokkuus vaaran hetkellä, sen taitava ulkopolitiikka. Samoin luodaan ripeä yleiskatsaus kaiken tämän suuruuden sortumiseen ja sen syihin, seuraamalla kahtia jakautuneen Rooman valtakunnan vaiheita aina keskiajan rajoille asti.

Mietteitä roomalaisten suuruudesta ja häviöstä tarjoaa lukijalleen erinomaisen henkisen nautinnon ja tuntuu kaikista Montesquieun teoksista älykkäimmältä, suuripiirteisimmältä ja kiinteästi mestarillisimmalta. Teoksen ansiota on edelleen, että se on aukaissut uran todelliselle tieteelliselle historian tutkimukselle, "historian filosofialle", poistamalla Kaitselmuksen suoranaisen johdon maailman kulusta ja etsimällä historiallisen tapahtumisen syitä luonnollisista seikoista, ulkonaisista ja sisäisistä, entisistä ja nykyisistä. Syiden ja seurausten vankkumaton sarja kiertyy Rooman kansan kohtaloissa näkyviimme, jättämättä mitään sattuman varaan.

Toisaalta on kuitenkin myönnettävä, että Montesquieu on käytellyt lähteitään niitä tarpeeksi seulomatta ja että hän on joskus pyrkinyt liian rohkeihin yleistyksiin, niinkuin esim. väittäessään sisäisten levottomuuksien kalvaman valtion olevan vaarallisen naapurien vapaudelle ja synnyttävän aina suuria miehiä. Lisäksi on Montesquieu, omituista kyllä, jättänyt kokonaan tutkimatta Rooman valtakunnan rahatalouden ja unohtanut sen erinomaisen vaikuttavan osan, mikä uskonnolla on ollut Rooman kansan kehitykseen. Fustel de Coulanges'in nerokas teos La Cité antique (Vanhan ajan kaupunkivaltio) osoitti, mitä ja kuinka paljon tässä jälkimmäisessä suhteessa jäi tekemättä.

* * * * *

Émile Faguet huomauttaa Montesquieun viimeisestä suurteoksesta, Lakien hengestä, joka neljänkymmenen vuoden ahkeran työn ja ajattelun tuloksena vihdoinkin ilmestyi seitsemän vuotta ennen tekijän kuolemaa, että jos Mietteet roomalaisista oli ollut tutkimus roomalaisten suuruuden ja häviön syistä, on Lakien henki tutkimus kaikkien valtioiden kukoistuksesta ja rappeutumisen edellytyksistä. Se on siis Faguet'n mukaan jonkinlainen yhteiskunnallinen tautioppi, koska siinä selvitellään, mitkä sairaudet voivat häiritä erilaisten hallitusmuotojen siunauksellista toimintaa, jopa saattaa valtion perikatoonkin. Joka tapauksessa oli Montesquieun tarkoitus ihmisystävällinen: hän tahtoi edistää kärsivän maailman onnea. Siitä hän sanoo teoksensa esipuheessa mm.: "Jos voisin toimittaa niin, että kaikki saisivat uusia syitä rakastaa velvollisuuksiaan, ruhtinastaan, isänmaataan, lakejaan, että kaikki osaisivat paremmin tajuta onnensa jokaisessa maassa, jokaisen hallituksen aikana, jokaisessa asemassa, missä satutaan olemaan, pitäisin itseäni kuolevaisista onnellisimpana. Pitäisin myös itseäni kuolevaisista onnellisimpana, jos voisin parantaa ihmiset heidän ennakkoluuloistaan. Nimitän tässä ennakkoluuloiksi, en niitä, jotka estävät meitä ymmärtämästä erinäisiä asioita, vaan niitä, jotka estävät ihmisen ymmärtämästä itseään."

Kukaan ranskalaisen valistusajan filosofi ei ole Montesquieutä paremmin ja syvemmin oivaltanut ihmisen synnynnäistä ahdasmielisyyttä, ennakkoluuloisuutta, kurjuutta. Luodessaan katseensa luomakunnan äärettömyyksiin, tarkastellessaan ylhäältäpäin vuosisatojen tuskallista kulkua Montesquieu on ennen kaikkea pannut merkille ihmisen pienuuden ja heikkouden ja toistellut tätä huomiotaan voimakkain sanoin aina Persialaisista kirjeistä lähtien. Sentähden säälii hän ihmistä kaikkialla. "Minä en ole milloinkaan voinut nähdä kyynelten vuotavan", sanoo hän kerrankin, "joutumatta liikutuksen valtaan. Tunnen sääliä onnettomia kohtaan, ikäänkuin vain he olisivat ihmisiä." Sentähden hän ruoskii armotta ihmisen ylpeyttä ja omahyväisyyttä, missä se esiintyneekin, sillä mistä voisi kurja maan matonen ylpeillä? Sentähden hän ympäröi hallitusmuotonsa tuhansilla varovaisuuskeinoilla, koska ihminen on niin kärkäs käyttämään valtaansa väärin, oli sitten kysymyksessä tasavalta tai kuningasvalta tai ylimysvalta. Sentähden hän vihaa sydämensä pohjasta itsevaltiutta, sillä millä oikeudella tomuhiukkanen nousee toisen tomuhiukkasen ehdottomaksi herraksi ja käskijäksi? Sentähden hän on itsekin suhteellisuuskäsityksen läpitunkema, niin ettei hän esim. lähde ilman muuta määräämään, mikä hallitusmuoto, tasavaltainen tai kuningasvaltainen, on periaatteellisesti parempi, vaan lausuu siitä vastatessaan Sorbonne'in muistutuksiin: "Koko Eurooppa on lukenut kirjani ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, ettei voida keksiä, olenko minä taipuvaisempi tasavaltaiseen vai kuningasvaltaiseen hallitusmuotoon. Ja tosiaan olisikin ollut ahdasmielistä valita, sillä itse asiassa ovat nämä molemmat hallitusmuodot erinomaisen hyviä."

Muihin Lakien hengen johtaviin aatteisiin on ylempänä viitattu: laveammin ei tässä ole tilaa niihin kajotakaan. Monen tutkijan mielestä on näitä johtavia aatteita vaikea löytää tuon suuren teoksen suunnattomasta ainespaljoudesta, koska Montesquieu on tapansa mukaan ahtanut siihen kaikki pitkällisen työskentelynsä tulokset ja koska hänellä ei ole koskaan ollut erikoisesti ranskalaista kirjan rakentamisen kykyä. Niinpä on Lansonin, tunnetun Ranskan kirjallisuuden tutkijan, mielestä Lakien henki lukuisine kirjoineen ja vielä lukuisampine alajaksoineen "tavattoman sekava". Albert Sorel, mainio Ranskan historian tutkija, näkee Montesquieun harhailevan ja eksyvän ja hukkuvan aiheensa rannattomille ulapoille, ja kun hän vihdoin keksii Pohjantähden, ei ole ihme, että hänen retkensä karttaviiva onkin hyvin koukeroinen. Mutta Barckhausen katsoo voivansa osoittaa Lakien hengen rakentuvan aivan yhtäjaksoisesti ja elimellisesti, kirja kirjalta, luku luvulta, ehyeksi kokonaisuudeksi, kunhan vain lähdetään siltä näkökannalta, miltä Montesquieu itse lähti: inhimillisten yhteiskuntien säilymisen kannalta.

Miten Lakien hengen rakenteen laita liekään, joka tapauksessa se on Montesquieun kuolemattomuuden parhaana takeena, samoin kuin se on eniten vaikuttanut 18. vuosisadan ajatteluun. Voltaire ihaili sitä suuresti, vaikka koettikin osalta osoittaa sen väitteitä vääriksi. Rousseau menetteli sen suhteen Yhteiskuntasopimusta kirjoittaessaan aivan samoin kuin hän menetteli Locke'in kasvatusmietteiden suhteen Émile'iä kirjoittaessaan: hän sepitti sen teorioille vastakkaisia teorioja tai hyväksyi ne sellaisinaan, mutta piti kuitenkin aina silmänsä tähdättyinä esikuvaan.

Lakien henki näytti kuiluja ja ihanteita. Rousseaun malttamattomien oppilasten mukana syöksyi Ranskan suuri vallankumous kuiluihin. Uudistettu kuningasvalta koetti toteuttaa sen ihanteita, varsinkin vallan jakoa. Kun sekin pian sortui, ilmeisesti jonkun koneistoon tulleen vian takia, osoittaa se vain, kuinka vaikeata on seurata parhaitakin neuvoja. Mutta näitä neuvoja on sentään jokaisen kansalaisen edullista tutkistella, varsinkin jos neuvonantaja, niinkuin Montesquieu, tuntee inhimillisen heikkouden ja tahtoo rehellisesti edistää koko ihmiskunnan onnea ja menestystä.

J. V. Lehtonen.