Niinpä tiedemiehen onkin mahdoton noudattaa totuutta ja rehellisyyttä historiallisia tapahtumia kuvatessaan: kun ei häntä enää voida syyttää noituudesta, syytetään häntä kerettiläisyydestä, ja hän saa kestää tuhannet vainot. "Hänen kynänsä tahdotaan kahlita, ellei sitä voida ostaa" (145. kirje).
Ja kuitenkin on oikeus ikuinen ja kokonaan riippumaton inhimillisistä sopimuksista. Se asuu salaisena voimana kaikkien ihmisten sydämessä ja estää heitä vahingoittamasta muita ihmisiä, tuottamalla heille päinvastoin oikeuden ja hyvyyden käskyjen seuraamisesta hurmaavaa nautintoa (84. kirje).
Voi niitä, jotka vääryyttä harjoittavat ja jotka ylhäiseltä asemaltaan tuolla vääryydellä turmelevat kokonaisen kansan! Skotlantilaisen pankkiiri ja ministeri Law'n suunnattomaksi huijaukseksi muodostunut luottojärjestelmä saa tältä kannalta usein toistetun, mitä ankarimman tuomionsa: "Onko enää suurempaa rikosta kuin se, minkä tekee ministeri turmellessaan kokonaisen kansan tavat, alentaessaan jaloimmatkin sielut, himmentäessään arvoasemien loiston, saastuttaessaan hyveen ja syöstessään korkeimmankin sukuperän yleisen halveksunnan saaliiksi! Mitä on sanova jälkimaailma silloin kun sen täytyy punastua isiensä häpeästä?" (146. kirje).
Ludvig XIV:n, kuninkuusaatteen mahtavimman eurooppalaisen edustajan ohella ahdistaa Montesquieu leppymättä hengellisen mahtiaatteen edustajaa, paavia. Uskomattoman rohkeasti kirjoittaa Rica 29. kirjeessä: "Paavi on kristittyjen päämies. Hän on vanha epäjumala, jolle suitsutetaan tottumuksesta." Paavi on myös sellainen kummitus, joka uskottelee, että kolme on sama kuin yksi ja että leipä ei ole leipää eikä viini viiniä (24. kirje). Ken vähänkin uskaltaa poiketa paavin julistamista "totuuksista", hänet poltetaan. Siitä huolimatta vallitsee alituinen riita ja tappelu kristityissä maissa: "Ei ole milloinkaan ollut valtakuntaa, jossa olisi ollut niin paljon sisäisiä sotia kuin Kristuksen valtakunnassa" (29. kirje). Eikä ihmekään, sillä kristinusko ei ole ihmisille tullut eläväksi voimaksi, joka kantaisi kristillisten tekojen hyviä hedelmiä. Kristityissä on "varsin pitkä matka tunnustuksesta uskoon, uskosta vakaumukseen, vakaumuksesta tekoon". He uskovat vain ajoittain, riippuen siitä, missä kunnossa heidän vatsansa ja yleensä heidän terveytensä on (75. kirje). He osaavat kyllä kiistellä uskonnosta ja sen turhista muotoseikoista, mutta samalla he näyttävät kiistelevän siitä, kuka noudattaisi sitä vähimmin. Lakien totteleminen, lähimmäisen rakastaminen, vanhempien kunnioittaminen, nämä ensimmäiset uskonnollisen vakaumuksen merkit, ne jäävät heiltä syrjään (46. kirje).
Rakkauden täyttämää elämää, hyviä tekoja vaatii siis Montesquieu kristityksi itseään sanovalta ihmiseltä, sitäkin enemmän, kun hän on jyrkästi sitä mieltä, että ihmisen tahto on vapaa ja että hän voi siis itse ohjata tekojansa hyvään tai pahaan (69. kirje). Muutoin hän ei anna mitään arvoa enempää kristinuskon kuin muidenkaan uskontojen opinkappaleille, vaan riittävät hänelle täydellisesti ne harvat yleislauselmat, jotka sisältyivät deistiseen katsantotapaan. Montesquieun mielestä oli uskontokin vain valtiollinen laitos muiden joukossa, jonka avulla ohjataan sopivasti ihmisten toimintaa. Kuinka räikeään valaistukseen joutuukaan pappien yleinen menettely, he kun opinkappaleittensa todistukseksi vetoavat "pyhien" kirjojensa haaveellisiin tarinoihin, jotka, jos mitkään, kaipaavat todistamista (17.—18. kirje)! Kuinka voimakkaasti arvostellaankaan tuon kurjan maan matosen, ihmisen, röyhkeätä tapaa kuvitella Jumala itsensä kaltaiseksi (59. kirje)! Ja sentään: kuinka yksitoikkoinen ja köyhä onkaan ihmisen mielikuvitus luodessaan autuaille paratiisin ja haaveillessaan siellä tarjona olevia nautintoja: vain ikuista soittoa tai ikuista käyskentelyä tai ikuista lemmenkaihoa! (126. kirje). Schopenhauerilla oli edeltäjänsä valistusajankin filosofien joukossa.
Katolisen papiston toimettomuutta, tietämättömyyttä, taikauskoisuutta, irstautta, lain käskyjen tinkimistä ja Jumalan ja ihmisten pettämistä ei Montesquieu väsy kurittamasta. Rinnastaapa hän kerran irstailijain elättämät ilotytöt ja uskovaisten elättämät munkit, ne kun molemmat ovat yhtä hyödyttömiä (57. kirje). Lähetyssaarnaajia hän ei kohtele yhtään sen lempeämmin. Eipä kumma siis, että Persialaisia kirjeitä vastaan nousi oikea pyhän suuttumuksen myrsky, ne kun pitelivät yhtä armottomasti uskontoa kuin sen edustajia. Ne julistettiin jumalattomiksi ja turmiollisiksi ja hyville kristityille sopimattomiksi. Montesquieu katsoi myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa asiakseen puolustautua siltä syytökseltä, että hän olisi muka loukannut kristinuskon suuria totuuksia: päinvastoin vakuuttaa hän aina tunteneensa suurta rakkautta näitä totuuksia kohtaan ja vetäytyy muutoin taitavasti hämmästelevien ja tietämättömien persialaistensa turviin.
Papit ja munkit eivät ole suinkaan ainoat ranskalaiset, jotka saavat näiden hämmästelevien ja tietämättömien persialaisten kynästä teräviä pistoja. Ei ole sitä säätyä eikä ihmislajia, josta Montesquieu ei olisi tässä teoksessaan ivakuvaa piirtänyt ja jonka heikkouksia hän ei olisi penkonut. Kopeat pölkkypäiset tuomarit, jotka kirjoja ja tietoja vailla ollen jättävät lainkohtien selvittämisen asianajajain tehtäväksi, kykenemättömät lainsäätäjät, järjetön kullantekijä, korskea kaikentietäjä, ympyröihinsä takertunut mittausopin tutkija, elävästä elämästä vierautunut tiedemies, hourupäinen muinaisesineiden kokoilija, rehentelevät uutistenmetsästäjät, norkoileva runoilija, pöyhkeä sotakarhu, kiusalliset seurahullut, siveettömät naisuroot, turhamaiset, kevytmieliset, peli-intoiset naiset ja näyttelijättäret, ranskalainen muotihulluus, höllentyneet aviosuhteet, epäitsenäiset mukaelmateokset ja ikävät uskonnolliset kirjat, joita sopii käyttää unilääkkeenä, ikuisesti pilkattu Ranskan Akatemia, kaikki saavat Persialaisissa kirjeissä purevan mainintansa. Kun kerran siivoukseen ryhtyi, suoritti Montesquieu muiden valistusajan filosofien tavoin oikein suursiivouksen. Tarvittiin kuitenkin vielä monta Herakleen jokea, ennen kuin silloisen Ranskan Augiaantalli puhdistui. Joka tapauksessa pani Montesquieun nuoruudenteos siinä suhteessa parhaansa.
* * * * *
Tämän nuoruudenteoksen ja Montesquieun molempien toisten pääteosten välillä on vv. 1728-1731 tehty matka Itävaltaan, Unkariin, Italiaan, Saksaan, Hollantiin ja Englantiin. Montesquieu ei käyttänyt matkaansa vain uuden näkemiseen, vaan myös kaikenlaisten valtiollisten ja yhteiskunnallisten tietojen järjestelmälliseen keräämiseen. Näin hän otti selkoa kunkin valtakunnan maanviljelyksestä, kaupasta ja teollisuudesta, merenkulusta, terveydenhoidosta, raha-asiain tilasta, sotataidosta, laeista ja yleisistä laitoksista, tieteistä ja taiteista. Viipyessään Roomassa useita kuukausia hänellä oli tilaisuus perin pohjin tutustua suuresti ihailemansa muinaisen jättiläisvaltion muistomerkkeihin ja elää mielikuvituksessaan uudelleen kaikki se, mitä hän oli vanhoista historioitsijoista lukenut.
Näin liittyy hänen v. 1734 julkaistu toinen teoksensa, Mietteitä roomalaisten suuruuden ja häviön syistä (Considérations sur les causes de la Grandeur et de la Décadence des Romains), hyvinkin läheisesti Italianmatkaan, samoin kuin hänen kolmas kokoomateoksensa, v. 1748 ilmestynyt L'Esprit des Lois, Lakien henki, on Montesquieun kaiken lukeneisuuden ja kaikkien matkojen yhteinen tulos. Roomalaisteos olikin alkuaan aiottu Lakien hengen osaksi, mutta kun aiheen viehättävyys paisutti sen liian vahvaksi, oli se julkaistava eri kirjana.