60. kirje.
Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.
Kysyt minulta, onko Ranskassa juutalaisia. Tiedä siis, että kaikkialla, missä on rahaa, on myöskin juutalaisia. Kysyt minulta, mitä he siellä tekevät. Täsmälleen samaa, mitä he tekevät Persiassa. Ei mikään muistuta niin aasialaista juutalaista kuin eurooppalainen juutalainen.
Kristittyjen keskuudessa he osoittavat samoin kuin meidänkin keskuudessamme lannistumatonta, suorastaan hulluudeksi yltyvää itsepäisyyttä silloin kun on kysymys heidän uskonnostaan.
Juutalaisten uskonto on vanha kanto, josta on putkahtanut kaksi oksaa, koko maapallon peittävää: tarkoitan muhamettilaisuutta ja kristinuskoa. Tai paremmin sanoen: se on äiti, joka on synnyttänyt kaksi tytärtä, jotka ovat vaivanneet sitä tuhansin vitsauksin, sillä uskonnollisissa asioissa ovat läheisimmät sukulaiset pahimpia vihollisia. Mutta niin huonoa kohtelua kuin se on niiltä saanutkin, ei se osaa olla ylpeilemättä siitä, että on ne maailman saattanut. Se käyttää molempia syleilläkseen koko maailmaa, samalla kun sen kunnianarvoisa vanhuus toiselta puolen syleilee kaikkia aikoja.
Juutalaiset ovat siis mielestään kaiken pyhyyden lähde ja kaiken uskonnon alku. Meitä he pitävät taas kerettiläisinä, jotka ovat väärentäneet lain tai pikemminkin olemme heidän nähdäkseen kapinallisia juutalaisia.
Jos muutos olisi tapahtunut vähitellen ja huomaamatta, olisivat hekin luullakseni helposti joutuneet viettelyksen pauloihin. Mutta kun se tuli äkkiä ja väkivaltaisesti, kun he voivat osoittaa niin yhden kuin toisenkin syntymän päivän ja hetken, ovat he kiukuissaan nähdessään meidänkin lukevan aikakausia ja pysyttelevät visusti uskonnossa, jota ei maailmakaan iässä voita.
Milloinkaan he eivät ole Euroopassa nauttineet niin suurta rauhaa kuin nykyisin. Kristittyjenkin keskuudessa aletaan vähitellen vapautua siitä suvaitsemattomuuden hengestä, joka heissä aikaisemmin asui: Espanjassa on havaittu maan kärsineen juutalaisten karkottamisesta ja Ranskassa niiden kristittyjen kiusaamisesta, joiden usko poikkesi hiukan ruhtinaan uskosta. On älytty, että uskonnon levittämisen into on eroitettava kiintymyksestä, jota tulee tuntea sitä kohtaan, ja ettei sen rakastamiseksi ja noudattamiseksi ole lainkaan välttämätöntä vihata ja vainota niitä, jotka eivät sitä noudata.
Olisi suotavaa, että musulmaanimme ajattelisivat tästä asiasta yhtä järkevästi kuin kristityt, että voitaisiin kerta kaikkiaan tehdä rauha Alin ja Abu Bekrin välillä ja jättää Jumalan ratkaistavaksi näiden pyhien profeettain ansioita koskeva kiista. Minä tahtoisin heitä palvottavan kunnioitusta ja arvonantoa osoittavin teoin eikä turhin etevämmyydenjulistuksin, ja minusta olisi viisainta koettaa ansaita heidän suosiotaan, mihin paikkaan Jumala lie sitten heidät määrännytkin: joko oikealle kädelleen tai valtaistuimensa astinlaudan alle.
Pariisissa, 18 p. Saphar-kuuta v. 1714.