61. kirje.
Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.
Äskettäin menin erääseen kuuluisaan kirkkoon, jonka nimenä on Notre-Dame. Ihaillessani tätä suurenmoista rakennusta oli minulla tilaisuus keskustella erään pappismiehen kanssa, jonka uteliaisuus oli tuonut sinne niinkuin minutkin. Puhe osui hänen ammattinsa rauhallisuuteen. "Useimmat ihmiset", sanoi hän, "kadehtivat meidän toimemme tarjoamaa onnea. Ja he ovat oikeassa. Kuitenkin on sillä ikävätkin puolensa. Me emme elä niin erossa maailmasta, ettei meitä tuhansissa tiloissa kutsuttaisi sen hälinään. Ja meillä onkin siinä varsin vaikea tehtävä suoritettavana.
"Maailman lapset ovat kummallisia. He eivät voi sietää meidän hyväksymistämme enempää kuin meidän moitteitammekaan. Jos me aiomme oikaista heitä, pitävät he meitä naurettavina. Jos me annamme heille tunnustuksemme, pitävät he meitä ihmisinä, jotka eivät täytä tehtäväänsä. On erinomaisen nöyryttävää ajatella herättäneensä pahennusta yksinpä jumalattomienkin keskuudessa. Meidän on siis pakko käyttäytyä kaksimielisesti ja vaikuttaa vapaauskojiin, ei suinkaan jyrkällä suhtautumisella, vaan epätietoisuudella, johon me heidät jätämme, mikäli on kysymyksessä meidän ajatuksemme heidän puheistaan. Siihen tarvitaan melkoista kekseliäisyyttä. Tämä näennäinen puolueettomuus on näet vaikea noudatettava. Maailman lapset, jotka uskaltavat kaikkea, jotka heittäytyvät kaikkien päähänpistojensa valtaan ja jotka aina menestyksen mukaan jatkavat niitä tai hylkäävät ne, saavuttavat paljon suurempaa suosiota.
"Eikä siinä kaikki. Me emme voi maailman hälinässä säilyttää tätä niin onnellista ja rauhallista tilaa, jota niin paljon ylistetään. Heti kun me sen keskelle ilmestymme, pakotetaan meidät väittelemään. Meidät pakotetaan esimerkiksi todistamaan rukouksen hyödyllisyys ihmiselle, joka ei usko Jumalaan, paaston välttämättömyys toiselle, joka on koko ikänsä kieltänyt sielun kuolemattomuuden. Moinen yritys on sangen työläs, eivätkä naurajat ole suinkaan meidän puolellamme. Vieläpä enemmänkin: jonkinlainen kiihko vetää muitakin meidän omiin mielipiteisiimme kalvaa meitä lakkaamatta ja kuuluu ikäänkuin ammattiimme. Se on yhtä naurettavaa kuin jos nähtäisiin eurooppalaisten koettavan ihmisluontoa parantaakseen pestä valkoiseksi afrikkalaisten naamaa. Me tuotamme häiriötä valtioon, me kiusaamme itseämme saadaksemme kaikki tunnustamaan uskonkappaleita, joilla ei ole suinkaan mitään perustavaa merkitystä. Ja me olemme ikäänkuin se Kiinan valloittaja, joka nostatti alamaisensa yleiseen kapinaan vaadittuaan heitä leikkaamaan tukkansa tai kyntensä.
"Jopa se intokin, millä me koetamme saada hoitoomme uskottuja sieluja täyttämään pyhän uskontomme asettamat velvollisuudet, on usein vaarallinen, eikä siinä voi koskaan olla kyllin varovainen. Muuan keisari, nimeltänsä Theodosius, antoi surmata miekan terällä erään kaupungin kaikki asukkaat, vaimot ja pienet lapsetkin. Kun hän sitten yritti käydä kirkkoon, suljetutti muuan piispa, nimeltänsä Ambrosius, ovet häneltä kuin murhamieheltä ja pyhäinhäväisijältä ikään ja teki siinä sankarillisen teon. Suoritettuaan sen sovituksen, minkä moinen rikos vaati, ja päästyään kirkkoon, asettui tämä keisari pappien paikalle. Samainen piispa karkotti hänet sieltä ja teki siinä uskonkiihkoisen ja mielettömän teon. Tässäkin osoittautui jälleen todeksi, että on varottava liiallista intoilua. Sillä mitä se koski uskontoa tai valtiota, oliko tämän ruhtinaan paikka pappien joukossa vaiko ei?"
Pariisissa, 1 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.
62. kirje.
Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.
Kun Sinun tyttäresi on nyt täyttänyt seitsemännen vuotensa, olen luullut olevan ajan siirtää hänet vaimolan sisähuoneisiin ja odottamatta hänen kymmenettä ikävuottaan uskoa hänet mustien eunukkien huostaan. Eihän voitane liian varhain riistää nuorelta naiselta lapsuuden vapautta ja antaa hänelle pyhää kasvatusta niiden pelottavien muurien sisäpuolella, missä kainous asuu.