ESIPUHE.
Minä en suinkaan sepitä tässä omistuskirjettä enkä minä myöskään ano suojelusta tälle kirjalle: sitä luetaan ilmankin, jos se on hyvä; ja jos se on huono, on minusta yhdentekevää, luetaanko sitä vai ei.
Minä olen muodostanut näistä ensimmäisistä kirjeistä teoksen koetellakseni yleisön makua: minulla on suuri joukko samanlaisia kirjeitä salkussani, ja ne voin tarita sille myöhemmin.
Mutta vain sillä ehdolla, että minä pysyn tuntemattomana. Sillä jos minun nimeni tulee yleisön tietoon, vaikenen minä heti paikalla. Tunnen erään naisen, joka kävelee verrattain hyvin, mutta joka oikeastaan ontuukin, jos häntä lähemmin tarkastelee. Teoksen omissa vioissa on kylliksi, ilman että minun tarvitsee vielä tarjota mieskohtaiset vikani arvosteltaviksi. Jos tiedettäisiin, kuka minä olen, sanottaisiin: "Hänen kirjansa ei sovellu hänen asemaansa. Hänen pitäisi käyttää aikaansa parempaan. Tuollainen ei ole vakavan miehen arvon mukaista." Arvostelijoilta ei milloinkaan puutu tämäntapaisia mietteitä, koska niitä käy lausuileminen vaivaamatta isosti älyänsä.
Näiden kirjeiden sepittäjänä esiintyvät persialaiset asuivat kanssani. Me vietimme elämäämme yksissä. Koska he pitivät minua ikäänkuin toiseen maailmaan kuuluvana, eivät he salanneet minulta mitään. Eikä näillä niin kaukaa saapuneilla ihmisillä saattanutkaan enää olla salaisuuksia. He näyttivät minulle useimmat kirjeensä, ja minä jäljensin ne. Sainpa käsiini muutamia sellaisiakin, joita he olisivat visusti varoneet minulle uskomasta, niin nöyryyttäviä ne olivat persialaiselle turhamaisuudelle ja mustasukkaisuudelle.
Minä toimin siis vain kääntäjänä. Koko minun vaivani on supistunut teoksen soveltamiseen meidän tapoihimme. Olen säästänyt lukijaa aasialaiselta kielenkäytöltä niin paljon kuin olen voinut ja olen vapahtanut hänet lukemattomista korkealentoisista lauseparsista, jotka olisivat hänet pimittäneet aivan pilviin.
Mutta siinä ei ole kaikki, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Olen poistanut ne pitkän pitkät kohteliaisuuslauselmat, joita itämaalaiset eivät suinkaan tuhlaa vähemmän kuin mekään. Ja olen sivuuttanut suunnattoman joukon sellaisia pikku seikkoja, joiden on vaikea sietää päivän valoa ja joiden on aina annettava vaipua unholaan kahden ystävän väliltä.
Jos useimmat niistä, jotka ovat tarinneet meille kirjekokoelmia, olisivat menetelleet samoin, olisivat he nähneet teostensa haihtuvan olemattomiin.
Muuan seikka on minua usein ihmetyttänyt, nimittäin se, että olen huomannut näiden persialaisten joskus olleen yhtä selvillä kansamme tavoista ja tottumuksista kuin minä itse, niin että he ovat tunteneet pienimmätkin olosuhteet ja panneet merkille asioita, jotka, siitä olen varma, ovat jääneet älyämättä hyvin useilta Ranskassa matkustelleilta saksalaisilta. Lasken tämän heidän pitkällisen oleskelunsa ansioksi puhumattakaan siitä, että aasialaisen on helpompi päästä ranskalaisten tapojen perille yhdessä vuodessa kuin ranskalaisen saada selko aasialaisten elämästä neljässä vuodessa, koska edelliset paljastuvat yhtä innokkaasti kuin jälkimmäiset sulkeutuvat kuoreensa.
Tapa on sallinut jokaisen kääntäjän ja kömpelöimmän selittäjänkin koristaa käännöksensä tai selityksensä alun tulkittavan teoksen ylistyksellä ja nostaa näkyviin sen hyödyllisyys, ansiokkuus ja erinomaisuus. Minä en ole menetellyt niin. Lienee helppo arvata syy siihen. Parhaita syitäni on se, että moinen ylistys olisi sangen ikävä sijoitettuna jo itsestäänkin sangen ikävään paikkaan, nimittäin esipuheeseen.