"Ah!" huokasi hän, "kuinka olisikaan minulle edullista, ettei se olisi totinen uskonto! Minä olen kantanut sille liian suuren uhrin voidakseni olla siihen uskomatta, ja jos minun epäilykseni…"
Näin sanottuaan hän vaikeni.
"Niin, epäilyksenne, sisareni, ovat hyvin perusteltuja, millaisia ne lienevätkään. Mitä voittekaan odottaa uskonnolta, joka tekee teidät onnettomaksi tässä maailmassa eikä anna teille mitään toivoa tulevasta? Muistakaa, että meidän uskontomme on maailman vanhin, että se on aina kukoistanut Persiassa ja että sillä on sama alkuperä kuin tällä valtakunnallakin, jonka varhaisimpia vaiheita kukaan ei tunne, että vain sattuma on tuonut sen rajojen sisäpuolelle muhamettilaisuuden ja että tämä lahko on saanut siellä jalansijaa ei suinkaan vakaumuksen tietä, vaan valloituksen avulla. Elleivät luonnolliset ruhtinaamme olisi olleet heikkoja, näkisitte vielä tänä päivänä vanhojen tietäjäin uskonnon olevan vallassa. Siirtykää mielikuvituksessanne noihin ammoin kuluneihin vuosisatoihin: kaikki puhuu siellä teille tietäjäin opista eikä mikään muhamettilaisten lahkosta, joka ei vielä useita tuhansia vuosia myöhemminkään ollut edes lapsuuskaudessaan."
"Mutta", sanoi sisareni, "vaikka minun uskontoni olisikin teidän uskontoanne myöhäisempi, on se ainakin puhtaampi, koska se palvelee vain yhtä Jumalaa, kun te sitävastoin palvelette lisäksi aurinkoa, tähtiä, tulta, vieläpä alkuaineitakin."
"Minä huomaan, sisareni, että olette musulmaanien parissa oppinut herjaamaan pyhää uskontoamme. Me emme palvo tähtiä emmekä alkuaineita eivätkä isämmekään ole niitä milloinkaan palvoneet. Milloinkaan eivät he ole niille temppelejä pystyttäneet, milloinkaan he eivät ole niille uhranneet. He ovat vain omistaneet niille uskonnollista, vaikkakin laadultaan alempaa kunnioitusta, niinkuin sopiikin jumaluuden teoille ja ilmestysmuodoille. Mutta, sisareni, sen Jumalan nimessä, joka meitä valistaa, ottakaa tämä pyhä kirja, jonka olen teille tuonut: se on lainsäätäjämme Zarathustran kirja. Lukekaa se ennakkoluuloitta. Päästäkää sydämeenne siitä lähtevät valonsäteet, jotka valistavat teitä sitä lukiessanne. Muistakaa isiänne, jotka ovat kauan kunnioittaneet aurinkoa Balkhiin pyhässä kaupungissa. Ja muistakaa myös minua, joka osaan toivoa lepoa, menestystä, elämää vain teidän kääntymyksestänne." Ylenmäärin liikutettuna jätin hänet yksinään päättämään tärkeimmän asian, mitä minulla saattoi koko iässäni olla.
Palasin hänen luokseen kahden päivän kuluttua. En puhunut hänelle sanaakaan: odotin ääneti elämäni tai kuolemani tuomiota. "Teitä rakastaa, veljeni", lausui hän vihdoin, "teitä rakastaa gebrinainen. Olen kauan taistellut, mutta jumalat! kuinka monet vaikeudet poistaakaan rakkaus! Kuinka tunnenkaan oloni keveäksi! En enää pelkää rakastavani teitä liiaksi. Nyt ei minun tarvitse panna rajoja lemmelleni: sen ylenmääräisyyskin on nyt sallittu. Ah! kuinka kaikki tämä sopiikaan sydämeni tilaan! Mutta milloin katkaisette te, joka olette osannut katkaista ne kahleet, mitkä henkeni oli itselleen takonut, milloin katkaisette ne kahleet, mitkä sitovat käteni? Tästä hetkestä alkaen olen teidän: osoittakaa nyt kuinka kallis tämä lahja teille on, ottamalla minut viipymättä huostaanne. Veljeni, kun ensimmäisen kerran saan teitä suudella, luulen kuolevani syliinne."
En voisi milloinkaan sanoin lausua riemua, mikä minut täytti tätä hellää puhetta kuunnellessani. Minä uskoin ja näin tosiaankin sinä hetkenä olevani ihmisistä onnellisin. Näin lähellä täyttymistään kaikki ne toiveet, joita olin elättänyt kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, näin haihtuvan kaikkien niiden surujen, jotka olivat tehneet ne vuodet minulle kovin raskaiksi. Mutta totuttuani hiukan näihin suloisiin ajatuksiin huomasin, etten ollutkaan niin lähellä onneani kuin olin ensi ihastuksessa kuvitellut, vaikka olinkin voittanut suurimman esteen. Oli vielä petettävä hänen vartijainsa valppaus. En uskaltanut kenellekään paljastaa elämäni salaisuutta. Meidän oli kaksin, hänen ja minun, suoritettava kaikki. Jos yritys epäonnistuisi, olin vaarassa joutua seivästetyksi. En kuitenkaan nähnyt julmempaa rangaistusta kuin epäonnistuminen sellaisenaan. Sovimme siitä, että hän lähettäisi pyytämään minulta kelloa, minkä hänen isänsä oli hänelle jättänyt, ja että minä kätkisin siihen viilan, jolla hän voisi katkaista erään kadulle avautuvan ikkunanristikon, ja solmuköyden, jonka avulla hänen olisi helppo laskeutua alas. Edelleen päätimme, etten minä enää kävisi hänen luonaan, vaan että tulisin joka yö sen ikkunan alle odottamaan, milloin hän voisi toteuttaa aikomuksensa. Vietin näin viisitoista yötä umpeensa näkemättä ketään, koska hän ei ollut saanut suotuisaa tilaisuutta. Vihdoin kuulin kuudentenatoista viilan työskentelevän. Tuon tuostakin keskeytyi kirskuna. Niinä väliaikoina oli pelkoni kuvailematon. Lopulta näin hänen tunnin työskentelyn jälkeen kiinnittävän köyden. Hän pudottausi sen varaan ja liukui syliini. En ajatellut enää vaaraa, vaan viivyin kauan siinä asennossa, liikahtamattakaan. Sitten vein hänet kaupungin ulkopuolelle, missä minulla oli hevonen valmiina. Nostin hänet tarakkaan taakseni ja poistuin mahdollisimman nopeasti paikasta, joka saattoi käydä meille hyvin tuhoisaksi. Ennen päivän koittoa saavuimme erään gebrin luo, joka oli vetäytynyt autiolle seudulle elämään vaatimattomasti kättensä työllä. Emme kuitenkaan katsoneet sopivaksi jäädä hänen luokseen, vaan painuimme hänen neuvostaan tiheään metsään ja piilouduimme vanhaan onteloon tammeen siksi kunnes pakomme nostattama hälinä olisi häipynyt. Me olimme kahden tässä syrjäisessä paikassa, kenenkään näkemättä, vakuuttaen lakkaamatta rakastavamme toisiamme aina ja odottaen sopivaa tilaisuutta antaaksemme jonkun gebriläispapin toimittaa pyhien kirjojemme määräämät vihkimismenot. "Sisareni", puhelin minä, "kuinka tämä liitto onkaan pyhä! Luonto oli meidät jo yhdistänyt, ja pyhä lakimme yhdistää meidät vielä kerran." Vihdoin tuli pappi rauhoittamaan rakastuneen kärsimättömyytemme. Hän toimitti talonpoikaistalossa kaikki vihkimismenot. Hän siunasi meidät ja toivotti meille tuhansin kerroin Gustaspesin koko voiman ja Hohoraspesin pyhyyden. Pian sen jälkeen me poistuimme Persiasta, missä emme olleet turvassa, ja vetäydyimme Georgiaan. Siellä olimme vuoden, päivä päivältä yhä enemmän kiintyen toisiimme. Mutta kun rahani alkoivat loppua ja kun pelkäsin köyhyyttä sisareni puolesta, vaikkakaan en omasta puolestani, jätin hänet sinne lähteäkseni etsimään apua sukulaisiltamme. Milloinkaan eivät ole jäähyväiset olleet hellemmät. Mutta matkani ei ollut ainoastaan hyödytön, vaan tuhoisakin. Sillä kun olin havainnut yhtäältä kaiken omaisuutemme joutuneen takavarikkoon ja toisaalta sukulaisteni olevan melkein kykenemättömiä minua auttamaan, jäi minulle rahaa juuri sen verran kuin tarvitsin paluumatkaan. Mutta mikä epätoivo minua odottikaan: minä en tavannut enää sisartani! Muutamia päiviä ennen tuloani olivat tataarit tehneet hyökkäyksen siihen kaupunkiin, missä hän oleskeli, ja kun he näkivät hänet kauniiksi, ottivat he hänet mukaansa ja myivät hänet sitten Turkkiin matkustaville juutalaisille, jättäen jäljelle vain pienen tyttösen, jonka hän oli synnyttänyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Minä lähdin näiden juutalaisten jälkeen ja tavoitin heidät kolmen peninkulman päässä sieltä: rukoukseni, kyyneleeni olivat turhia. He vaativat minulta itsepintaisesti kolmeakymmentä tomaania, hellittämättä ainoastakaan. Käännyttyäni kaikkien ihmisten puoleen, anottuani sekä turkkilaisten että kristittyjen pappien suojelusta, puhuttelin erästä armeenialaista kauppiasta ja myin hänelle tyttäreni ja itsenikin kolmestakymmenestäviidestä tomaanista. Sitten palasin juutalaisten luo, annoin heille kolmekymmentä tomaania ja vein ne viisi jäljelle jäänyttä sisarelleni, jota en ollut vielä nähnyt. "Olette vapaa", sanoin hänelle, "sisareni, ja minä saan teitä syleillä. Kas tässä tuon teille viisi tomaania. Mieleni on paha, ettei minusta maksettu enempää."
"Kuinka!" huudahti sisareni, "oletteko myynyt itsenne?"
"Olen", vastasin minä.
"Ah! onneton! Mitä olette tehnyt? Enkö ollut jo kyllin kovaosainen teidän koettamatta tehdä minua vielä kovaosaisemmaksi? Vapautenne oli minulle lohdutus, mutta orjuutenne syöksee minut hautaan. Ah! veljeni, kuinka onkaan rakkautenne julma! Entä tyttäreni? En näe häntä missään."