Sinä käsket heitä ja tottelet heitä. Sinä täytät sokeasti kaikki heidän tahtonsa ilmaukset ja pakotat heidät samoin täyttämään vaimolan lait. Sinä pidät kunnianasi tehdä heille alhaisimpiakin palveluksia. Sinä alistut kunnioittaen ja peläten heidän oikeutettuihin määräyksiinsä. Sinä palvelet heitä heidän orjiensa orjana. Mutta samalla osoitat valtaasi ja käsket heitä herrana minun tavallani silloin kun pelkäät kainouden ja häveliäisyyden lakien höllentyneen.
Muista aina mitättömyyttä, josta minä sinut kohotin, sinun ollessasi halvin orjistani, asettaakseni sinut tälle paikalle ja uskoakseni haltuusi sydämeni sulonautinnot: kohtele syvimmällä alamaisuudella niitä, joilla on osansa minun rakkaudestani, mutta saata heidät samalla tuntemaan heidän äärimmäisen riippuvaisuutensa. Hanki heille kaikkia niitä huvituksia, jotka saattavat olla viattomia; poista heidän levottomuutensa; hauskuta heitä soitannolla, tansseilla, suloisilla juomilla ja kehota heitä usein kokoontumaan. Jos he tahtovat lähteä maalle, voit heidät sinne viedä, mutta sinun tulee ottaa hengiltä jokainen mies, joka lähestyy heitä. Neuvo heitä puhtauteen, joka on sielun tahrattomuuden kuva. Puhu heille joskus minusta. Haluaisin jälleen nähdä heidät siinä hurmaavassa paikassa, jota he kaunistavat. Hyvästi.
Tauriissa, 18 p:nä Saphar-kuuta v. 1711.
3. kirje.
Zachi kirjoittaa Usbekille Tauriiseen.
Me käskimme eunukkien päämiehen viedä meidät maalle. Hän kertoo kyllä Sinulle, ettei meille sattunut minkäänlaista tapaturmaa. Kun meidän tuli mennä yli virran ja poistua hevosten kuljettamista kantotuoleistamme, asetuimme tavan mukaisesti laatikoihin: kaksi orjaa kantoi meitä olkapäillään ja näin vältimme kaikkien katseet.
Kuinka olisinkaan voinut elää, rakas Usbek, ispahanilaisessa vaimolassasi, noissa paikoissa, jotka muistuttivat minulle lakkaamatta entisiä ilojani ja niin kiihottivat päivä päivältä yhä voimakkaammin kaipaustani? Harhailin asunnosta asuntoon, etsien Sinua kaikkialta, löytämättä Sinua mistään, mutta tavaten kaikkialta menneen autuuteni julman muiston. Milloin näin itseni siinä paikassa, missä minä ensi kerran elämässäni suljin Sinut syleilyyni, milloin taas siinä, missä Sinä ratkaisit vaimojesi mainion kiistan. Jokainen meistä väitti olevansa kaikkia muita kauniimpi: me ilmestyimme eteesi sitten kun olimme tyhjentäneet kaiken, mitä mielikuvitus suinkin saattaa keksiä helyä ja koristetta. Sinä katselit mielihyvin taitomme ihmetöitä. Totesit ihaillen, mihin asti meidät oli vienyt kiihkeä halu miellyttää Sinua. Mutta Sinä karkotit pian nämä lainaihanuudet luonnollisempien sulojen tieltä. Sinä hävitit kokonaan uurastuksemme hedelmät: meidän täytyi luopua koruista, jotka olivat käyneet Sinulle epämukaviksi, meidän täytyi näyttäytyä Sinulle luonnon yksinkertaisuudessa. Minä en välittänyt vähääkään kainoudesta. Ajattelin vain kunniaani. Onnellinen Usbek! Kuinka monet sulot paljastettiin katseillesi! Me näimme Sinun kauan harhailevan lumosta lumoon. Häilyvä sielusi ei pitkään aikaan osannut tehdä valintaansa. Jokainen uusi sulo vaati Sinulta veroansa. Me peityimme kaikki hetkiseksi suuteloihisi. Sinä ulotit uteliaat katseesi salaisimpiinkin paikkoihin. Sinä toimitit meidät silmänräpäyksessä tuhansiin erilaisiin asentoihin: alati uusia käskyjä, alati uusi kuuliaisuus. Tunnustan Sinulle, Usbek, että voimakkaampi intohimo kuin kunnianhalu saattoi minut toivomaan Sinun mieltyvän minuun. Minä näin vähitellen pääseväni Sinun sydämesi valtiattareksi. Sinä otit minut ja jätit minut taas. Palasit luokseni ja minä osasin Sinua pidättää: voitonriemu tuli kokonaan minun osakseni ja epätoivo kilpailijatarteni. Meistä tuntui kuin olisimme olleet yksinämme maailmassa: kaikki, mitä oli ympärillämme, ei näyttänyt enää ansaitsevan huomiotamme. Olisipa taivas suonut kilpailijattarilleni rohkeuden jäädä katselemaan kaikkia niitä rakkaudenosoituksia, joita minä Sinulta sain! Jos he olisivat tarkoin seuranneet minun hurmaantumistani, olisivat he huomanneet minun rakkauteni ja heidän rakkautensa erotuksen. He olisivat nähneet, että vaikka he olivatkin voineet kilpailla kanssani suloista, he eivät voineet kilpailla tunteiden hehkusta…
Mutta missä minä olen? Mihin vie minut tämä tarpeeton kertomus? On onnetonta, ellei saa osakseen rakkautta; mutta on loukkaavaa, ellei saa sitä osakseen enää. Sinä jätät meidät, Usbek, lähteäksesi harhailemaan raakalaisten maihin. Kuinka! Sinä et pidä minkään arvoisena sitä etua, että Sinua rakastetaan! Ah! Sinä et edes tiedä, mitä Sinä menetät! Rinnastani nousee huokauksia, joita kukaan ei kuule! Kyyneleeni vuotavat, mutta Sinä et niistä nauti! Rakkauden henki tuntuu vallitsevan palatsissasi, mutta Sinun tunteettomuutesi loitontaa Sinua siitä lakkaamatta! Ah! Rakas Usbekini, osaisitpa Sinä olla onnellinen!
Fatmen palatsissa, 21 p. Maharram-kuuta v. 1711.
4. kirje.