On kyllä totta, etteivät ihmiset aina näe näitä suhteita. Useinkin, vaikka he ne näkevätkin, poikkeavat he niistä, ja aina näkevät he parhaiten oman etunsa. Oikeus korottaa äänensä, mutta sen on vaikea saada sitä kuuluville intohimojen hälinässä.
Ihmiset saattavat tehdä vääryyttä, koska heidän on edullista tehdä niin ja koska he mieluummin tyydyttävät itseänsä kuin muita. He toimivat aina ottamalla huomioon itsensä: ei kukaan ole paha ilman aihetta. Täytyy olla jokin syy, joka saa teon syntymään, ja tämä syy on aina etusyy.
Mutta nythän ei ole mahdollista, että Jumala tekisi milloinkaan mitään väärää. Jos otaksutaan hänen näkevän oikeuden, täytyy hänen välttämättä sitä seurata. Sillä kun hän ei tarvitse mitään ja kun hän riittää itselleen, olisi hän ilkein kaikista olennoista, koska hän olisi ilkeä ilman etusyytä.
Ellei Jumalaa olisikaan olemassa, pitäisi meidän siis rakastaa aina oikeutta, s.o. pyrkiä ja ponnistella olemaan sen olennon kaltaisia, josta meillä on niin kaunis käsitys ja joka, jos hän olisi olemassa, olisi välttämättä oikeamielinen. Vaikka me näin olisimmekin vapaita uskonnon ikeestä, ei meidän pitäisi olla vapaita tasapuolisuuden ikeestä.
Nämä seikat, Rhedi, ovat saaneet minut ajattelemaan, että oikeus on ikuinen ja kokonaan riippumaton inhimillisistä sopimuksista. Ja jos se niistä riippuisi, olisi se hirvittävä totuus, joka ihmisten täytyisi salata itseltään.
Meidän ympärillämme on aina ihmisiä, jotka ovat meitä vahvempia: he voivat vahingoittaa meitä tuhansin eri tavoin ja kolmeneljäsosaksi voivat he tehdä sen rangaistuksetta. Kuinka rauhoittavaa onkaan meille tieto, että kaikkien näiden ihmisten sydämessä on sisäinen perusvoima, joka taistelee puolestamme ja suojelee meitä heidän hyökkäyksiltään!
Muutoin täytyisi meidän elää alituisen pelon vallassa. Me kulkisimme ihmisten ohi kuin jalopeurain, emmekä me olisi hetkeäkään varmoja hengestämme, omaisuudestamme emmekä onnestamme.
Kaikki nämä ajatukset pakottavat minut kiihkeästi vastustamaan niitä kirjanoppineita, jotka kuvailevat Jumalaa hirmuvaltaisesti voimaansa käyttäväksi olennoksi, jotka panevat hänet toimimaan sellaisella tavalla, ettemme me tahtoisi itse niin toimia, peläten häntä loukkaavamme, jotka sälyttävät hänelle kaikki ne vajavaisuudet, mitä hän rankaisee meissä, ja jotka vastakkaisissa lausunnoissaan esittävät hänet väliin pahaksi olennoksi, väliin olennoksi, joka vihaa pahaa ja rankaisee sen.
Mikä tyydytys ihmiselle, jos hän itseään tutkiessaan huomaa olevansa sydämestään oikeutta rakastava! Tämän ilon, niin ankara kuin se onkin, pitää häntä hurmata: hän näkee olevansa yhtä paljon niiden yläpuolella, joilla ei sitä iloa ole, kuin hän näkee olevansa tiikerien ja karhujen yläpuolella. Niin, Rhedi, jos varmasti tietäisin voivani aina erehtymättä noudattaa sitä tasapuolisuutta, jonka näen silmäini edessä, pitäisin itseäni ihmisten parhaana.
Pariisissa, 1 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.