Noin kymmenen päivää sen jälkeen sain herra J:ltä kirjeen. Hän oli itse käynyt talossa sekä löytänyt nuo kaksi kirjettä siitä samasta paikasta, mistä minä olin ne ottanut. Ne olivat herättäneet hänessä samat epäilykset kuin minussakin, ja hän oli koettanut mitä huolellisimmin ottaa selkoa tuosta naisesta, jolle ne olivat osoitetut. Näytti siltä, että tämä nainen oli mennyt naimisiin vasten vanhempainsa tahtoa, vieläpä erään sangen epäilyttävän amerikalaisen kanssa — häntä pidettiin yleensä merirosvona. Nainen itse oli kunniallisen kauppiaan tytär ja ammatiltaan opettajatar. Hänellä oli hyvissä varoissa elävä veli, joka oli leski ja jolla oli 6-vuotias lapsi. Vuosi avioliiton jälkeen löydettiin tämän veljen ruumis Thames-virrasta, aivan Lontoonsillan luota. Hänen kaulassansa näkyi väkivallan merkkejä, mutta ei niitä pidetty kylliksi riittävinä muuttamaan ruumiinkatsastuksen tulosta: tapaturmaisesti hukkunut. — Amerikalainen ja hänen vaimonsa ottivat lapsen kasvattaakseen kuten kuollut velikin oli viimeisenä tahtonaan ilmoittanut; testamentissa oli samalla määrätty, että jos lapsi kuolee, perii omaisuuden sisar. Lapsi kuoli noin kuusi kuukautta myöhemmin; huhuttiin että sen kasvatusta oli laiminlyöty ja sitä pidelty pahoin. Sanoivatpa naapurit kuulleensa sen öisin huutavankin. Lääkäri, joka tutki lapsen ruumiin, todensi, että se oli kuollut riittämättömästä ravinnosta; ruumiissa saattoi huomata myös mustankeltaisia mustelmia. Näytti siltä kuin olisi pienokainen koettanut paeta eräänä talviyönä, hiipinyt takapihalle ja yrittänyt kiivetä muurin yli; nääntyneenä oli se kuitenkin pudonnut pihalle, josta se aamulla oli kuolevana löydetty. Joskin siis saattoi epäillä harjoitetun kamalaa julmuutta, niin murhaa ei kuitenkaan voitu sanoa tapahtuneen. Täti ja hänen miehensä koettivat asiaa peitellä — kertomalla lapsen aivan erikoisesta vastustushalusta ja kovapäisyydestä, sanoen häntä jopa tylsämieliseksikin.
Miten hyvänsä, tuo nainen peri nyt pienen orvon kuoleman jälkeen veljensä omaisuuden. Mutta ennenkuin heidän avioliittonsa ensimäinenkään vuosi oli kulunut katosi mies äkkiä Englannista, enää koskaan takasin palaamatta. Hän vuokrasi risteilijän, joka teki kaksi vuotta myöhemmin Atlannilla haaksirikon. Leski jäi tosin hyviin varoihin, mutta hänelle tapahtui kaikellaisia onnettomuuksia. Eräs pankki teki vararikon, hyvin sijoitettu pääoma oli menetetty; hän osti erään liikkeen, mutta menetti siinä lopunkin omaisuudestaan; hoiti taloudenhoitajattaren toimia, mennen kuitenkin yhä enemmän alaspäin, kunnes lopulta päätyi siivoojattareksi. Hän ei pysynyt missään, vaikkakaan häntä vastaan ei ollut mitään erikoisempaa huomauttamista; päinvastoin, jokainen tunnusti hänen kykeneväisyytensä, rehellisyytensä ja hiljaisen käytöstapansa. Mutta mikään ei hänelle näyttänyt olevan siunaukseksi. Niin vaipui hän köyhäintalon hoidokiksi, josta tilasta herra J. hänet vapautti pannen hänet juuri sen talon hoitajaksi, jonka vuokraajana nainen itse oli kerran ollut.
Herra J. lisäsi vielä kirjeessään olleensa hetkisen yksin siinä huoneessa, jonka olin tahtonut hävitettäväksi, mutta ei nähneensä eikä kuullensa siellä mitään; hänet oli kuitenkin vallannut sellainen selittämätön kauhu, että hän mielihyvällä suostui ehdotukseni mukaan huoneen hävittämään. Hän oli jo tilannut työmiehiä ja aikoi alottaa työn heti kun se vain minulle sopisi.
Menin kummitustaloon tuohon salaperäiseen huoneeseen; särimme puusisustuksen ja revimme lattian auki. Lattialankkujen alla, tomun ja lian peitossa, oli miehen mentävä luukku. Se oli huolellisesti suljettu rautaisilla kiskoilla ja säpeillä. Aukaistuamme sen, laskeuduimme luukusta maanalaiseen huoneeseen, jonka olemassa oloa ei kukaan ollut aavistanut. Siinä oli ikkuna ja tulisija, mutta olivat molemmat nähtävästi jo aikoja sitten umpeen muuratut. Tulen valossa tutkimme huoneen. Sen huonekalut olivat kaikki 18:nnen vuosisadan mallia ja oli niitä kolme tuolia, tamminen pöytä ja nojatuoli.
Seinällä oli vaatekaappi, josta löysimme puoleksi lahonneita miesten vaatteita, nekin edellisen vuosisadan mallia, ja nähtävästi korkeassa asemassa olevalle miehelle kuuluvia. Ne olivat koristetut kalliilla terässoljilla ja napeilla. Paitsi sitä oli kaapissa miekka sekä liivit, jotka muinoin olivat olleet kultaompeleilla koristetut, mutta nyt jo mustuneet ja kosteuden turmelemat. Vieläkin löysimme sieltä viisi kultarahaa, muutamia hopearahoja sekä norsunluusta tehdyn pääsylipun erääseen huvipaikkaan, jonka ilot ovat ammoin haihtuneet.
Mutta päälöytömme oli kuitenkin eräänlainen seinään kiinnitetty tulenkestävä kaappi, jonka lukon avaaminen tiirikalla oli sangen vaikeaa. Tässä säiliössä oli kolme hyllyä ja kaksi laatikkoa. Edellisillä oli hyvässä järjestyksessä lasipulloja. Niissä oli värittömiä, haihtuvia nesteitä, jotka eivät tuntuneet myrkyllisiltä, joissakuissa oli fosforia ja salmiakkia. Vielä oli kaapissa muutamia sangen omituisia lasiputkia, pieni, toisesta päästään terävä rautatanko, suuri lohkare vuorikristallia ja toinen samallainen merenvahaa, sekä vielä hyvin voimakas magneetti. Eräässä lokerossa oli kultakehyksinen pienoismuotokuva, jonka värit olivat säilyneet ihmeellisen kirkkaina, katsoen siihen, että se oli niin kauan ollut sellaisessa paikassa. Kuva esitti keski-ikäistä miestä. Kasvot olivat sangen merkilliset, niin ettei niitä hevillä unohda. Jos voisi muuttaa käärmeen ihmiseksi, jossa ihmishaahmosta huolimatta olisi säilynyt vanha käärmeen-ilme, niin olisi tuo näiden kasvojen paras kuva. Otsan leveys ja mataluus, pään terävä muoto, pitkien, raollaan olevien kamalien silmien murhaava katse, joka vivahti vihreään ja säkenöi kuin smaragdi, ja tähän vielä lisäksi jonkunmoinen armoton levollisuus, voittamattoman voiman merkki — siinä kuva, joka painui mieleen.
Koneellisesti käänsin muotokuvaa kädessäni. Sen takapuolella oli viisikulmio ja sen keskellä pienet tikapuut, joiden kolmannella astimella oli vuosiluku 1765. Tutkin tarkemmin tuota vuosilukua ja löysinkin siitä ponnahtimen, jota painamalla kuvan takaosa avautui kuin kansi. Sisäpuolelle oli kaiverrettu: "Sinulle Mariana! Ole uskollinen elämässä ja kuolemassa sinun —", tässä oli nimi, jota en huoli mainita. Olin sen kuullut lapsuudessani vanhoilta ihmisiltä, jotka kertoivat hänestä kuin jostakin häikäisevästä taikurista, joka aikoinaan oli herättänyt suurta huomiota. Lopuksi täytyi hänen paeta syytettynä rakastajattarensa ja kilpakosijansa murhasta.
Herra J:lle en kertonut asiasta mitään, ja annoin hänelle, vaikkakin vastenmielisesti, tuon pienoismuotokuvan. Tämän rautaisen kaapin ensimäisen laatikon olimme saaneet helposti auki, mutta sitä vaikeampi oli aukaista toista laatikkoa. Se ei ollut lukossa, mutta ei sitä siitä huolimatta tahtonut mitenkään saada auki. Vihdoin saimme sen kuitenkin taltalla väännetyksi auki, jolloin eteemme ilmestyi aivan merkillinen laitos. Pienellä ohuella levyllä oli lasinen kuppi täynnä kirkasta ainetta; kupin päällä oli jonkunmoinen kompassi, jonka neula liikkui nopeasti ympäriinsä ja jossa oli tavallisten ilmansuuntamerkkien sijassa seitsemän merkillistä kirjainta, niiden näköisiä, joita tähtien tutkijat käyttävät planeettien merkkeinä. Aivan erikoinen, ei väkevä eikä vallan vastenmielinenkään, haju lemusi tästä laatikosta. Olipa hajun syy mikä hyvänsä, se teki meihin väkevän fyysillisen vaikutuksen, jonka tunsimme kaikki, jopa apunamme olevat työmiehetkin. Pistelevä tunne levisi yli koko ruumiin, sormenpäistä hiuksenjuuriin saakka. Päästäkseni tuota levyä tutkimaan otin sen päällä olevan lasikupin pois. Äkkiä pyörähti silloin kompassi tavattomalla kiivaudella, ja tunsin koko ruumiissani iskun, joka pudotti kupin kädestäni lattiaan. Kuppi meni rikki, neste virtasi lattialle ja kompassi sinkosi nurkkaan. Samassa silmänräpäyksessä tuntuivat seinät vapisevan, ikäänkuin jättiläinen olisi niitä järkyttänyt. Nuo molemmat työmiehet säikähtivät niin, että juoksivat tikapuita ylös huoneesta; kun ne kuitenkin näkivät ettei mitään enää tapahtunut, palasivat he takasin. Sillävälin olin katsellut tuota levyä. Se oli jonkunmoinen kirja, sidottu punaiseen nahkaan, varustettu hopeisilla haoilla, ja sisälsi vain yhden pergamenttilehden; tälle oli munkki-latinalla kirjoitettu seuraavat sanat: "Kaikki, jotka näiden muurien sisällä saan valtaani, olipa se tuntevaa tai elotonta, elävää tai kuollutta, tahdon minä hävittää — niinkuin neula liikkuu, niin työskentelee tahtoni! Kirottu olkoon tämä talo ja rauhattomat sen asukkaat!"
Muuta emme löytäneet: Herra J. poltti levyn kirouksineen ja hävitti tuon maanalaisen sekä sen päällä olevan huoneen perustuksia myöten.
Sen jälkeen asui hän talossa kokeeksi kuukauden ja todellakin kodikkaampaa taloa ei Lontoossa lie ollut. Myöhemmin vuokrasi hän sen, eivätkä vuokralaiset ole mitään valittaneet.