— Heitä? — Ketä? — kysäisin, samalla väkinäisesti hymyillen.
— Tietenkin heitä, jotka tässä talossa kummittelevat; mutta olkoot he keitä hyvänsä, minua eivät he kuitenkaan häiritse. Muistan heidän olleen täällä jo vuosikausia, silloinkin kun en asunut täällä palvelijana. Tiedän hyvin, etteivät "he" tule olemaan syypäitä kuolemaani. Minulle on se muuten yhdentekevää; olen vanha ja täytyyhän minun kuitenkin kuolla, ja sentähden elän kaikesta huolimatta heidän kanssaan täällä edelleenkin.
Hän puhui niin surunvoittoisen alistuvasti, että minua pidätti eräänlainen arkuus enempää puhelemasta hänen kanssaan. Eikä kukaan ollut iloisempi kuin vaimoni ja minä, kun pääsimme talosta niin vähällä.
— Kiihoitat uteliaisuuttani aivan ankarasti —, vastasin —, en voi kuvitella mitään, joka minua enemmän huvittaisi kuin olla yötä talossa, jossa kummittelee. Antaisitko minulle tuon talon osoitteen, jota te niin kammoksutte?
Sain osoitteen, ja erottuamme menin heti siinä mainittuun kaupunginosaan. Talo oli Oxfordkadun pohjoispuolella, erään synkän, mutta siistin kadun varrella. Se oli lukittu. Vuokrailmoitusta ei ollut missään, eikä mitään vastausta tullut kolkutuksiini. Olin juuri pois lähtemäisilläni, kun eräs poika sanoi kohteliaasti:
— Haetteko ketään tästä talosta, hyvä herra?
— Kyllä, olen kuullut sen olevan vuokrattavana.
— Vuokrattavana? Sepä kummallista! Talon hoitajatar kuoli noin kolme viikkoa sitten, eikä ole löytynyt ketään, joka olisi tahtonut hänen jälkeläisekseen, vaikka sen omistaja hra J. on luvannut maksaa hyvän palkan. Hän tarjosi äidilleni, joka on hänellä siivoojattarena, hyvin hyvän palkan, jos hän ottaisi tuulottaakseen huoneita, mutta äitini ei sittenkään voinut suostua.
— Eikö hän voinut, — ja miksi ei?
— Siksi, että täällä kummittelee; hoitajatar löydettiin, silmät selkoselällään tuijottaen, kuolleena vuoteestaan. Sanotaan, että paholainen itse oli hänet kuristanut.